Huvilayhdyskunnasta kaupunginosaksi

Huvilayhdyskunnasta kaupunginosaksi

0

Lauttasaari nousee merestä

0

Viimeisin jääkausi päättyi Suomen nykyisen etelärannikon alueilla noin 13 000 vuotta sitten jäätikön reunan vetäytyessä pohjoiseen. Lauttasaari jäi kuitenkin vielä uinumaan veden alle, sillä maankuori oli jäämassan alla painunut notkolleen ja Baltian jääjärvi valtasi jäätiköstä vapautuneet alueet. Maanpinta alkoi kuitenkin kohota painolastin syrjäydyttyä. Vauhti oli hyvin hidasta: kohoaminen oli Lauttasaaren tienoilla vain noin 40 senttimetriä vuosisadassa. Kesti vielä yli 6000 vuotta kunnes Myllykallion huippu ensimmäisenä nousi silloisesta Litorinamerestä. Perässä seurasivat Kotkavuori ja Veijarivuori. Kolme kallioista saarta yhdistyi alavalla kannaksella vasta huomattavasti myöhemmin.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1500

Mikä Drumsö?

1500

Esihistoriallisen ajan lopussa eteläinen rannikkoseutu oli vielä laajalti asumatonta. Meren antimia toki hyödynnettiin, mutta tyypillisesti kalastajatkin pitivät vakituista majaansa viljelyyn soveltuvan peltomaan äärellä sisämaassa. Saaren suojaisissa lahdissa lienee myös ankkuroitunut idän meriteitä kulkeneita kauppalaivoja ja viikinkiveneitä, mutta varmaa tietoa ei tästä ole. Keskiajan alussa, Ruotsista tulleiden valloitusretkien myötä, myös astutus alkoi levitä vanhalle silloiselle Hämeen rantamaalle. Syntyi Uusimaa. Silti uuden ajan kynnykselläkin saaristo oli harvakseltaan asuttua. Lauttasaarelaisten varhaiset vaiheet pysyvätkin yhä hämärän peitossa.

Tuntemattomaksi on jäänyt myös saaren nimen alkuperä. Kuten eteläinen rannikkoseutu ylipäätään, saari tunnettiin pitkään ainoastaan ruotsinkielisellä nimellä, Drumsö. Suomenkielinen muoto Lauttasaari annettiin saarelle vasta itsenäistymisen aikaan, jolloin myös Sveaborgia alettiin kutsua Suo-menlinnaksi. Kielentutkijat ovat esittäneet useita teorioita saaren nimihistoriasta. Yhden näkemyksen mukaan taustalla on jonkun saarella vaikuttaneen henkilön liikanimi. Ehdotettuja versioita ovat mm. pätkää tarkoittava drumb tai kömpelöä kuvaava drummel. Toinen selitys esittää taustalle suurta alusta tarkoittavaa sanaa dromundr. Kolmas otaksuma näkee sanan juuren olevan kaulushaikara eli drom. Tätä näkemystä tukee se, että lähialueen monet muut saaret kantavat eläinaiheisia nimiä. Lisäksi vokaalivaihtelut ovat olleet virallisissa lähteissä myöhemminkin hyvin tavallista. Esimerkiksi vanhoissa kartoissa saaren nimi esiintyy monina eri versioina, kuten Drumsiö ja Drumsöö. Uusin teoria hylkää kuitenkin aiemmat näkemykset ja katsoo nimen pohjautuvan saksilaiseen moreeniharjua tarkoittava sanaan drum.

Kuva: Lauttasaari nimellä Drumsiö kuninkaallisessa merikartastossa 1700-luvun lopussa

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1543

Lauttasaaren kylä mainitaan voudintileissä

1543

Vuonna 1523 Ruotsin kuninkaaksi noussut Kustaa Vaasa alkoi tiivistää otettaan kruunun alueista. Toteutettiin hallintouudistus, jossa vahvaa paikallista itsemääräämisoikeutta nauttineet linnanherrat korvattiin kuninkaalle uskollisilla voudeilla. Samalla purettiin verotuksellisesti vanha keskiaikainen linnaläänijärjestelmä ja lisättiin keskusvallan osuutta verotuloissa. Tämä tarkoitti sitä, että keskusvalta kiinnostui aivan uudella tavalla syrjäseutujen asukkaista. Oli tärkeää kartoittaa eri alueiden verovelvollisten alamaisten eli käytännössä tilanisäntien varallisuus.

Ensimmäinen virallinen maininta Lauttasaaresta ja sen asukkaista löytyykin juuri Helsingin pitäjän voudintilien maakirjasta vuodelta 1543. Kylä oli nimetty tuolloin Drommensbyksi. Sen alueet käsittivät pääsaaren lisäksi Melkin, Ryssänkarin (Rysäkari), Mustasaaren, Kaskisaaren, osan Salmisaaresta ja lukuisia pienempiä saaria laajalla vesialueella, joka ulottui aina Harmajalle asti. Verotietojen mukaan kylässä asui neljä talonpoikaa, jotka viljelivät pieniä peltoalueitaan pääsaaren keskiosan laaksossa. Suurimman varallisuuden tarjosi kuitenkin yhä meri. Kalat toimivat tärkeinä vaihdannan välineinä ja laivanvarustus kannatti kaupankäynnin tehostuessa rannikon uusien kaupunkien liepeillä. Lauttasaarelainen laivaosuuden omistaja Erich Larsson oli 1570-luvulla yksi koko pitäjän rikkaimmista miehistä.

Kuva: Katkelma voudintilistä 1600-luvun alusta

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1577

Lauttasaaren kylä hävitetään 25-vuotisen sodan aikana

1577

Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen Ruotsi velloi myrskyisän veljesriidan kourissa. Vuonna 1568 Kustaan pojat Kaarle ja Juhana toteuttivat kapinan, jonka päätteeksi vanhin veljistä, kuningas Eerik XIV vangittiin ja syrjäytettiin valtaistuimelta. Juhana III:n kruunauksen jälkeen muuttui myös valtakunnan ulkopolitiikan suunta. Eerikin ylläpitämät sopuisat välit Moskovan tsaariin Iivana Julmaan kylmenivät. Vuonna 1570 valtakunnat ajautuivat Baltian hallintakysymyksen ja Karjalan rajakiistojen vuoksi sotaan. Ruotsi oli sodassa niskan päällä, mutta erityisesti venäläisten sissitoiminta tuotti suuria alueellisia tuhoja kaukana varsinaisten taistelualueiden selustassa. Talvella 1577 Iivana Julma määräsi Ruotsin hallitsemaa Tallinnaa piirittäneen venäläisarmeijan 1200 tataariratsumiestä jäätyneen Suomenlahden yli ryöstelemään Suomen rannikkoa. Osansa sai myös Lauttasaaren kylä, jonka kaksi kantatilaa Heikas ja Bertas joutuivat hävityksen kohteeksi.

Kuva: Volker von Bonin, HKM.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1624

Lauttasaaren kartanon historia alkaa

1624

Kuningas Kustaa II Aadolfin aikana Ruotsista tuli suurvalta onnistuneen sodankäynnin ansiosta. Jatkuvat valloitukset rasittivat kuitenkin pahasti valtiontaloutta. Tuloja kyettiin kyllä hallintouudistuksin kasvattamaan, mutta suurin osa niidenkin tuotoista meni aggressiivisen laajentumispolitiikan kustannuksiin. Pitkiä aikoja ulkomailla sotajoukkoineen viettänyt kuningas joutui myös turvautumaan aateliston tukeen sekä kotimaassaan että taistelukentillä. Kun rahapalkkausta oli mahdotonta laajamittaisesti toteuttaa, johti suosikkien palkitseminen lahjoitus- ja läänitysetujen lisäämiseen.

Ruotsin ja Puolan väliseen kuusikymmenvuotiseen sotaan lukeutuneen Preussin sodan päätyttyä vuonna 1629 kuningas päätti palkita palveluskelvottomaksi haavoittuneen Baltian saksalaisen ratsumestarinsa Gert Skytten (von Schütze) laajoilla läänityksillä Helsingin kaupungin länsipuolelta. Skytte sai haltuun kuninkaankartanot Munkkiniemestä, Talista, Heikinniemestä (Meilahti), Viikistä ja Lauttasaaresta.

Kuva: Kustaa II Aadolf, Wikipedia.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1650

Lauttasaari Helsingin kaupungille?

1650

Gert Skytten leski Kristina Freytag yritti ratsumestarin kuoltua pitää maita hallinnassaan. Vuonna 1650 kuningatar Kristiina kuitenkin määräsi muiden alueiden ohella Lauttasaaren Helsingin kaupungille, kun vastikään Vironniemelle siirretyn kaupungin porvarit painokkaasti vaativat lisää maalahjoituksia uuden alueensa länsipuolelta.

1680-luvun alussa toteutettu iso reduktio palautti huomattavan osan jaetuista läänityksistä takaisin kruunulle, mutta kysymys kaupungin ulkopuolisten tilojen kohtalosta jäi yhä epäselväksi. Maakirjoissa oli vuodesta 1685 lähtien kulkeutunut merkintä, jonka mukaan läntiset tilat eivät enää olleet lahjoitusmaita, vaan ne jäivät kaupungille ainoastaan palkkiotiloiksi maistraatin muodostamista varten. Käytännössä tämä takasi Helsingille vain nautinta- ja vero-oikeuden Lauttasaaren maihin, mutta siirsi kylän hallinnollisesti takaisin osaksi Helsingin pitäjää.

Ongelmalliseksi tilanteen teki se, että maakirjoissa mainittua kuninkaallista sen enempää kuin mahdollisen paikallisen reduktiokomissaarin tekemää päätöstä hallintasuhteen muuttamisesta ei alkuperäisasiakirjoista koskaan löytynyt. Tämä aiheutti tulkintaerimielisyyksiä siitä, kenellä todella oli oikeus käyttää tuomiovaltaa näillä entisillä Skytten mailla. Laajentumishaluinen Helsinki riitautti kaupunkimaan ulkopuolisten tilojen hallintakysymykset useaan otteeseen eri oikeuselimiin. Erityisesti näin tehtiin tilojen haltijoiden myydessä maansa sukunsa ulkopuolisille henkilöille, jolloin kaupunki vetosi vanhaan kruununtilojen lunastusoikeuteen. Lauttasaaressa haasteen aiheutti myös kaupungin ja kylän välinen rajanveto, joka vietiin kertaalleen senaatin oikeusosaston ratkaistavaksi vuonna 1816.

Lauttasaari kuitenkin jäi lopulta kaupungin rajojen ulkopuolelle. Tilikirjojen mukaan saaren maita hallitsi vuosisadan lopulla talonpoika Henrik Bertilsson, joka entuudestaan omisti niin ikään kiistaa herättäneen Martaksen perintötilan Talin kylässä.

Kuva: Paikka, johon lauttaranta rakennettiin. Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1724

Lauttasaari Weurlander-suvun omistukseen

1724

Ongelmallisesta verotuskysymyksestä huolimatta Lauttasaaren Heikas ja Bertas pysyivät perintötiloina, jossa omistusoikeus siirtyi sukupolvelta toiselle. Vuonna 1724 molemmat kantatilat päätyivät kokonaisuudessaan Weurlanderin suvun haltuun. Pienien tilojen omistajat elättivät perheensä lähinnä maanviljelyllä ja kaupankäynnillä. Weurlanderien aika kesti lopulta yli sata vuotta aina vuoteen 1836 asti.

Kuva: Valokuva vanhasta kartasta, Lauttasaaren säätiö.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1793

Punainen huvila valmistuu

1793

Mårten Weurlander vanhempi peri isäpuolensa Erik Johan Bergin kuoltua Heikaksen vuonna 1791 ja aloitti maatilan uuden päärakennuksen rakennustyöt. Kahden vuoden kuluttua kaksikerroksinen puuhuvila oli valmis. Mårten Weurlander ei itse kauaa talossaan ehtinyt asustamaan, sillä valmistumisvuonna hän meni naimisiin ja muutti Espooseen. Kun Mårten Weurlander nuorempi sai vuonna 1831 veljensä Gustafin kuoltua haltuunsa sekä Heikaksen että Bertaksen, yhdistyivät saaren maatilat. Näin alkoi Lauttasaaren kartanon aikakausi. Ensimmäisenä kartanorakennuksena toimi Punainen huvila, nyky-Lauttasaaren vanhin rakennus. Se oli asuinkäytössä aina 1940-luvulle, minkä jälkeen sinne sijoitettiin SPR:n plastiikkasairaalan varastoja ja työhuoneita. Vuonna 1979 huvila päätyi Helsingin kaupungin omistukseen ja myöhemmin Lauttasaari-Seuran käyttöön.

Kuva: Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1837

Lauttasaaren kartanorakennus valmistuu

1837

Saadessaan Lauttasaaren hallintaansa vuonna 1831 Mårten Weurlander nuorempi oli jo Lövkullan rusthollari. Pian kävi selväksi, että vaikeiden kulkuyhteyksien erottamia tiloja oli mahdotonta pitää yhden henkilön omistuksessa. Vuonna 1836 Mårten Weurlander myi Ryssänkarin, Melkin ja kylän laajan vesialueen helsinkiläiselle kauppiaalle Benedikt Brennerille. Myöhemmin samana vuonna Weurlanderin suvun aika Lauttasaaren omistajana päättyi kokonaisuudessaan, kun kirurgian tohtori Lars Henrik Törnroth osti myynnissä olleen kartanon maineen. Uuden omistajan kausi jäi vain vajaan vuoden mittaiseksi: vuonna 1837 yliopistotutkimuksiin keskittynyt Törnrothin allekirjoittama kauppakirja siirtyi Suomen yleisen maanmittauskonttorin ylitirehtööri Claes Wilhelm Gyldénin nimiin. Törnrothin tapaan Gyldén loi merkittävän virkauran ja sai myöhemmin työstään valtioneu-voksen arvonimen. Ensitöikseen kartanonisäntä käynnisti uuden päärakennuksen suunnittelun ja Punaisen huvilan korjaus- ja laajennustyöt. Aikakaudelle tavanomaista juhlavaa empire-tyyliä edus-taneen kaksikerroksisen kartanon arkkitehdista ei ole jäänyt aikakirjoihin merkintää, mutta tyylin ja Gyldénin laajat suhteet huomioiden on hyvin todennäköistä, että toteuttajana oli Kulosaaren ja Munkkiniemen kartanorakennusten taustalla ollut Carl Ludvig Engelin arkkitehtitoimisto.

Kuva: Olof Sundström, HKM.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1839

Kartano vaihtaa taas omistajaa

1839

Myös Gyldénille Lauttasaari oli liian syrjässä pääkaupungin hallinnollisesta keskuksesta. Matka oli pitkä ja pimeä erityisesti talvisin, jolloin reitti kartanolta kulki metsän ja jäätien kautta Hietalahteen. Kertomusten mukaan ongelmia aiheuttivat myös ahnaat sudet, jotka toisinaan seurasivat matkaseuruetta aina Bulevardin tienoille asti. Vuonna 1839 kartano vaihtoi jälleen omistajaa, kun Gyldénin vaimon sukulainen komissionmaanmittari Nils Adolf Silljander teki kaupat virkaveljensä kanssa. Silljanderin asusti kartanossa aina kuolemaansa asti vuoteen 1853, jonka jälkeen tila päätyi perikunnalle.

Kuva: Lauttasaaren kartano etelän suunnasta vuonna 1914. Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1855

Oollannin sota Lauttasaaren rannoilla

1855

Venäjä päätyi lokakuussa 1853 sotaan Turkin salmien hallinnasta Ranskan, Ison-Britannian, Sardinian ja Osmanien valtakunnan muodostaman liittoutuman kanssa. Vaikka sodan keskus oli kaukana Krimin niemimaalla ja Balkanilla, ylsivät ristiriidan laineet aina Tyynellemerelle ja Suomenlahden rannikoille. Pohjolassa käydyn Oollannin sodan taustalla oli Ison-Britannian tavoite katkaista Venäjän Itämerenlaivaston yhteydet länteen. Viaporin linnoitus toimi pääkaupungin turvana, mutta samalla se oli suoranainen houkutin hyökkäyksille. Suomenlahden rannikkolinnoitusten ja -kaupunkien laajamittaisen tuhoamisen epäiltiinkin olevan Tammisaaressa ja Pohjanlahden rannikolla jo keväällä 1854 tuhotöitä tehneen vihollislaivaston yhtenä päätarkoituksena. Valtakunnallisesti tilanne oli kehittynyt niin uhkaavaksi, että vanha Ruotsin vallan aikainen ruotuväkilaitos päätettiin perustaa uudelleen kesällä 1854.

Vihollisen sotalaivojen ilmestyminen suuriruhtinaskunnan pääkaupungin ja ennen kaikkea Venäjän pääkaupungin lähivesille johti myös rannikkopuolustuksen pikaiseen vahvistamiseen. Helsingin rannikkoalueiden linnoittamisen jälkeen huomio siirtyi Lauttasaaren, Viaporin linnoituksen läntisen sivustan suojaajaan. Kesällä 1855 pohjoisten saarten ja Katajaharjun välisiin salmiin oli valmistunut puusiltoja, jotka toivat mukanaan saaren ensimmäisen kiinteän yhteyden mantereeseen. Tämä tun-nettiin nimellä "Paronin sotatie". Saaren eteläosiin ja Länsiulapanniemeen oli pystytetty tarkka-ampujien suojaksi noin 30 rintavarustusta. Itäniemeen, Särkiniemeen ja Vaskiniemeen suunnitellut patteriasemat valmistuivat vasta keväällä 1856 sodan jo päätyttyä Pariisin rauhaan.

Maanantaina 6. elokuuta tilanne Helsingin edustalla muuttui räjähdysherkäksi: arviolta 80 englantilaista ja ranskalaista sotalaivaa ankkuroitui Pihlajasaaren ja Harmajan välille. Torstaiaamuna alkoivat laivojen tykit moukaroida Viaporin muureja. Alkusoiton jälkeen kaksi fregattia ja korvetti irtautuivat laivueesta ja avasivat kello 12 lounaasta tulen Lauttasaarta kohti. Tykistövalmistelun jälkeen laivoista yritettiin maihinnousua, mutta uusien puolustusasemien joukot onnistuivat torjumaan yritykset. Yhteislaukauksin toteutetussa tykistötulessa ammuttiin kahden päivän aikana peräti 1000 ammusta, mutta vahingot jäivät verrattain pieniksi harvaanasutussa saaressa: seurauksena oli jokunen rajattu metsäpalo ja Myllykalliolla sijainneen optisen lennätinaseman tuhoutuminen. Maihin-nousuyritysten aiheuttamassa tulitaistelussa Särkiniemessä kuitenkin kaatui suomalainen sotilas, joka haudattiin Maamonlahden rannalle. Ilman muistokirjoitusta pystytetty hauta salasi sotilaan henkilöllisyyden yli sadan vuoden ajan. Vasta vuonna 1958 voitiin olla varmoja, että hautaan oli saatettu närpiöläinen krenatööri Joseph Johan Back.

Kuva: Lauttasaaren tuntemattoman sotilaan hauta. Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1871

Ivan Wavulin ostaa Lauttasaaren kartanon

1871

Silljanderin perikunta luopui kartanon omistuksesta vuonna 1871, kun ostajaksi ilmaantui onnistuneilla liiketoimillaan rikastunut venäläinen kauppias Ivan Wavulin. Kauppasummaksi kirjattiin 60 000 markkaa eli noin 282 000 euroa. Tilalle muuttanut Wavulin kehitti kartanon toimintaa: peltoja kunnostettiin, puutarhaa laajennettiin ja kulkureittejä ehostettiin. Hänen aikanaan saaresta alkoi myös kehittyä huvilayhdyskunta, kun liikemiesvaistoinen kauppias ymmärsi kesäasuntojen rakentamisella ja tonttivuokrauksella olevan kasvavaa kysyntää Helsingin säätyläistön keskuudessa.

Erityisesti Ivan Wavulinin poika Wilhelm oli kiinnostunut kartanotaloudesta. Vuonna 1895 hän lunasti isältään kartanon ja sen hieman pienentyneen maa-alan 200 000 markalla eli reilulla miljoonalla eurolla. Uuden isännän aikana toiminnasta tuli aiempaa järjestelmällisempää.

Kuva: Osa Lauttasaari-Seuran uudeksi vuodeksi 2000 julkaisemasta postikortista. Kuvassa Lauttasaaren kartano Alexander Wavulinin piirtämänä. Holger Degemanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1885

Linnoitustyöt jatkuvat

1885

Krimin sota oli auttamatta osoittanut Venäjän armeijan vanhanaikaisuuden. Euroopan teollistuminen, kansallisuusaatteen voimistuminen ja Saksan keisarikunnan synty olivat mullistaneet valtioiden välisiä suhteita. Suurvaltojen keskittyminen siirtomaavalloituksiin siirsi paineita Euroopan ulkopuolelle, mutta toisinaan intressit törmäsivät kaukomailla ja uhkasivat Euroopan horjuvaa tasapainopolitiikkaa. Vuonna 1885 Venäjä ja Englanti ajautuivat kriisiin Afganistanin Pandjehin keitaan hallinnasta. Välien kiristyminen sai Venäjän jälleen keskittymään rannikkopuolustukseen Suomenlahdella. Vuonna 1885 rakennettiin uudet tykkipatterit, jotka sijoitettiin samoille paikoille kuin vuonna 1856. Täysin uusi patteristo pystytettiin Tiiraniemeen. Särkiniemeen ja Länsiulapanniemeen tuli ammuskellarit ja Särkinokan kallioon louhittiin ruutivarasto.

Yhtenä osana Viaporin puolustuksen tehostamisessa oli maiden pakkolunastukset, jotka koskivat myös Lauttasaaren kartanon maita. Vuoteen 1890 mennessä Ivan Wavulin joutui luovuttamaan yhteensä 39 hehtaaria maata valtiolle saaren linnoitusalueilta. Lisäksi Lauttasaaren kylän Melkön tilaan kuuluneet Ryssänkari ja Krimin sodassa pahoin tuhoutunut Melkki sisällytettiin lunastukseen. Kun Helsinki menetti näin alueelta saadut verotuotot, sille annettiin vastineena koko Harmajaan ulottunut kalaisa vesialue saarineen. Lauttasaaresta tuli näin sotilastukikohta poikkeusjärjestelyineen: linnoitusalueet suljettiin saarelaisilta, Venäjän armeijan valvonta lähistöllä tiukkeni ja rakennustoimintaa rajoitettiin.

Sotatekniikan kehitys ajoi kuitenkin pian vanhan puolustusjärjestelmän ohitse. Ensimmäisen maailmansodan aikainen Krepost Sveaborg -linnoitusten rakentaminen painottui maa-alueille eikä alun perin suunniteltua merilinnoitusketjua lopulta toteutettu lainkaan. Vaskiniemeen valmistui kyllä uusi tykkipatteri ja Katajaluotoon pystytettiin puisia kasarmi- ja varastorakennuksia sekä betonilinnakkeita. Saaren varuskunnan vahvuus oli 49 miestä. Sodan päätyttyä tukikohdat menettivät merkityksenä ja ne alkoivat käyttämättöminä rapistua. Vuonna 1927 valtio luovutti alueet Helsingin kaupungille, joka muutti alueet virkistyskäyttöön. Melkki ja Ryssänkari sen sijaan pysyivät suljettuina Suomen armeijan omaisuutena.

Kuva: Holger Degermanin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1900

Elinkeinorakenteen muutos käynnistää kaupungistumisen

1900

1800-luvun lopulla jähmeät yhteiskunnalliset rakenteet joutuivat muutospaineen alle. Suomi alkoi hitaasti teollistua ja siirtyä yhä eriytyneemmän työnjaon yhteiskuntaan. Silti Suomi oli pohjimmiltaan edelleen maatalousmaa: vuosisadan vaihteessa lähes 80 prosenttia kansasta sai edelleen toimeentulonsa alkutuotannosta. Pääkaupungissa muutos oli kuitenkin selvästi nähtävissä.

Kaupungin väkiluvun nopea kasvu vuosisadan vaihteessa korosti kehitystä: vuonna 1875 kaupungissa asui vain 25 000 asukasta, mutta vajaan viidenkymmenen vuoden päästä väkiluku oli jo 150 000. Keskusalueen asukastiheyden nousu tarkoitti väistämättä myös sitä, että huomattava osa väestönkasvusta suuntautui kaupungin rajojen ulkopuolelle. Lisäys näkyikin erityisesti työväen asuttamissa radanvarren taajamissa, mutta myös kaupunkia ympäröivissä huvilayhdyskunnissa. Taustat olivat toki erilaiset. Lauttasaaressa kasvu näkyi aluksi kesäasukkaiden määrässä, joka oli 1900-luvun vaihteessa kasvanut jo yli neljänsadan. Ympärivuotisia asukkaita oli vain 35: kartanoa asuttaneet Wavulinit ja muutama kalastajaperhe. Suunta oli kuitenkin selvä: vuonna 1910 vakituisia lauttasaarelaisia oli 138 ja 15 vuotta myöhemmin jo yli tuhat.

Kuva: Hiekankuljetusvaunu hevosraitiovaunun raiteilla vuosien 1914-1917 aikaan. Vasemmalla Wathenin kioski, taustalla lautan lippukioski ja Drumsö Strandcafé (nykyisen Lauttasaarentien ja Meripuistotien risteys). Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1911

Tallbergien aika alkaa

1911

Samalla keskustelu alueen hallinnollisista järjestelyistä kiihtyi. Helsinkiin liittäminen tuli jälleen ajankohtaiseksi vuonna 1911, kun saaren suurin maanomistaja Wilhelm Wavulinin kuoli yllättäen. Naimattoman kartanonherran veljien Jakob ja Petter Wavulinin sekä sisaren Alexandra Wavulinin muodostama perikunta tarjosi kaupunginvaltuustolle osoittamassa kirjelmässään 255 hehtaarin maatilaa lunastettavaksi miljoonan markan eli lähes neljän miljoonan euron hintaan. Kaupan ulkopuolelle olisivat jääneet ne 32 hehtaaria, jotka omistajat olivat luovuttaneet 17 huvilapalstan rakentamiseen, sekä kolme saaren etelä- ja länsiosassa sijaitsevaa palstaa, jotka valtio oli pakkolunastanut sotilaallisiin tarkoituksiin jo 1800-luvun lopulla.

Kaupunginvaltuuston hylättyä tarjouksen perikunta laski hintapyynnön 900 000 markkaan. Uudestaan asiaa käsitellyt kaupungin rahatoimikamari katsoikin suorittamansa katselmuksen jälkeen myyntihinnan olevan erittäin huokea ottaen huomioon saaren erinomaisen sijainnin, maa-alan yleisen hintatason lähialueiden saarissa ja kaupassa saatavien kiinteistöjen arvon. Vaikka hanke olisi tarkoittanut kaupungille kehitettävien liikennejärjestelyjen vuoksi suuria kertakustannuksia, olisivat maatilan ja sen vuokratonteista saatavat tulot tuoneet kamarin laskelmien mukaan kaupungille melko pian 5 prosentin koron kauppahinnalle.

Hinnan lisäksi alueen mahdollinen hyötykäyttö houkutti. Erityisesti saaren itäosien luonnostaan syvien rantojen ja laiturikokonaisuuksille sopivan merenpohjan vaivaton muuntaminen kaupungin havittelemaksi satamatilaksi nähtiin kauppaa puoltavana tekijänä. Oleellista suunnitelmissa oli niin ikään se, että kaupunkia ympäröivistä vesialueista Hietalahden ja Lauttasaaren väli jäätyi tavallisesti viimeisenä. Satama Lauttasaaressa olisikin helpottanut ajoittain pahoin ruuhkautuneeseen Eteläsatamaan suuntautunutta talvilaivaliikennettä. Merenkululle ja kaupankäynnille tuottamien etujen lisäksi maa-alan hankkiminen olisi luonnollisesti avannut uuden suunnan Helsingin laajentumiselle. Rahatoimikamarin näkemyksen mukaan kaupungin vain hieman aiemmin itselleen hankkimat Oulunkylän kartanon maat, Bölen ja Nybondaksen tilat sekä Gumtähden alueet eivät riittäneet vielä tyydyttämään kasvun tarvetta. Lauttasaaren hankkiminen nähtiin suotavana myös siksi, että merenrantatonttien kaavoitus antoi kaupungille lisämahdollisuuden kilpailla asunnontuotannossa alalle ryminällä saapuneiden yksityisten yhtiöiden kanssa. Toisaalta suunnitelmien toteuttamisen tiedettiin olevan hallinnollisesti tavanomaista haastavampaa: alue kuului Viaporin linnoitusvyöhykkeeseen eikä saarelle saanut rakentaa mitään ilman varuskunnan komentajan hyväksyntää. Kyse oli kuitenkin enemmänkin hidasteesta kuin esteestä, sillä mikään ei viitannut siihen, että oikeus rakennustoimintaan evättäisiin lupamenettelyssä.

Vaikka rahatoimikamarin lisäksi yleisten töiden hallitus asettui kannattamaan kartanon alueiden hankintaa, ei Helsingin kaupunginvaltuusto edelleenkään äänestyksen jälkeen löytänyt kaupalle riittäviä perusteita. Päätökseen pettynyt perikunta halusi yhä kuumeisesti realisoida kiinteän omaisuutensa ja jatkoi tilan kauppaamista. Ostajaa ei lopulta tarvinnut etsiä kaukaa. Jo pitkään Lauttasaaressa huvilan omistanut kauppias Julius Tallberg sai neuvottelujen päätteeksi tingittyä kauppahinnan 750 000 markkaan. Tallbergin perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ollut hankkia Drumsö Gård Ab:n osakekantaa omaan käyttöönsä, vaan toimia eräänlaisena välittäjänä. Kesäkuussa 1912 hän tarjosikin Lauttasaarta jälleen Helsingin kaupungille. Hän arveli alkuperäistä tarjousta peräti neljänneksen halvemman hinnan kääntävän jahkailevien kaupunginvaltuutettujen pään. Itsekin pitkään valtuutettuna toimineen Tallbergin motiivit olivat puhtaat: hän ei tavoitellut minkäänlaista taloudellista hyötyä. Todellisuudessa sama 750 000 markan hintapyyntö oli rahanarvon heikkenemisen vuoksi peräti alhaisempi kuin vuotta aikaisemmin.

Lauttasaaren hankkimisesta käynnistettiin tällä kertaa entistä seikkaperäisempi selvitystyö. Syyskuussa 1912 valtuuston perustama erikoisvaliokunta antoi suosituksensa "ostokysymyksestä". Satamalle valiokunta katsoi Lauttasaaren olevan periaatteessa hyvä sijoituskohde, mutta ensisijaisesti soveltuvampana laitoksen paikkana pidettiin erityisesti Vanhankaupunginlahtea. Valiokunnan pyynnöstä lausunnon antanut satamakonttori asettui jyrkemmälle kannalle: sen mukaan sataman rakentaminen Lauttasaareen ei missään tapauksessa voinut tulla kyseeseen. Kaupungin laajentamisen ja rakennustoiminnan tiivistämisen suhteen näkemykset olivat myötämielisemmät. Rakennuskonttori piti aluetta oivallisena kehityskohteena. Itse valiokuntakin päätyi kaupungin läntisen laajentumisen turvaamiseksi puoltamaan liitosta. Kaupunginvaltuusto jätti kuitenkin jälleen asian raukeamaan. Saarta pidettiin vaikeiden kulkuyhteyksien ja erityisesti sillan puuttumisen vuoksi liian epävarmana sijoituskohteena. Yleisesti kaupungin nähtiin kurottavan kohti pohjoista, pääradan mukaisesti. Tästä syystä kaupunki hylkäsi myös samaan aikaan tarjouspöydällä olleet aloitteet Herttoniemen ja Kulosaaren kartanoiden ostamisesta.

Kuva: Johan Strömsholm (vas.) ja Gunnar Tallberg, 1920-luvulla. Johan ja Nils Strömsholmin kokoelma, Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1913

Ensimmäinen asemakaava

1913

Saari jäi Julius Tallbergin omistukseen. Uusi kartanonherra, vaikkei vakituisesti saarelle asettunutkaan, otti omatoimisesti tehtäväkseen kehittää maatilansa alueita entistä kaupunkimaisempaan suuntaan. Jo vuonna 1913 hän laati yhdessä poikansa Gunnarin ja kaupungin asemakaava-arkkitehdin Bertel Jungin apulaisen Birger Brunilan kanssa Lauttasaareen asemakaavahahmotelman. Lopputuloksessa näkyi selvästi pääkaupunkialueella jo käytäntöön sovelletun englantilaistyyppisen puutarhakaupunkinäkemyksen vaikutteita. Brunila täydensi suunnitelmaansa vuonna 1936, jolloin hän keskittyi saaren pohjois- ja länsiosiin. Vaikka alkuperäinen luonnos ei koskaan sellaisenaan toteutunutkaan, myöhempi kokonaisuus seurasi pääosiltaan vanhaa piirrosta.

Kuva: Birger Brunilan asemakaavaluonnos. Lauttasaaren säätiö.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1914

Drumsö-lautta aloittaa liikennöinnin

1914

Toinen Julius Tallbergin keskeinen tavoite oli saaren kulkuyhteyksien parantaminen. Varsinainen höyryveneliikenne oli alkanut jo 1890-luvulla, jolloin Lars Krogius & Co:n (myöhemmin Helsingfors Ångslups Aktiebolag) höyrypurret pysähtyivät saarikiertomatkallaan myös Lauttasaaressa. Varsinaista lauttaliikennettä ei kuitenkaan mantereen ja saaren välillä vielä ollut. Uudistus toteutui lopulta vuonna 1914, jolloin Tallbergin Ruotsin Motalan konepajalta tilaama lähes 20 metriä pitkä, yli 5 metriä leveä ja kolmihenkisen miehistön luotsaama höyrylautta, Drumsö, aloitti liikennöintinsä Ruoholahden ja Lauttasaaren välillä. Matka salmen yli kesti normaaliolosuhteissa kymmenen minuuttia. Laiva lähti kaupungista tavallisesti tunnin välein koneiden käynnistyessä ensimmäisen kerran kuudelta aamulla. Viimeinen päivittäinen vuoro vei Lauttasaareen puoliltaöin. Ruuhka-aikaan vuoroväli oli puoli tuntia.

Lautasta tuli pian koko huvilayhdyskunnan symboli. Sen merkitystä kuvasti hyvin saarelle itsenäistymisen jälkeen annettu suomalainen nimi, joka juontui nimenomaan Drumsö-lautasta. Vakituinen laivayhteys muokkasi koko alueen luonnetta: reitin avaamisen jälkeen helsinkiläiset suuntasivat yhä suuremmin joukoin retkeilemään saaren vielä melko tuntemattomille rannoille. Ihmisvirran lisääntyminen ja asutuksen tiivistyminen tarkoittivat kuitenkin vuosien mittaan sitä, että lauttaliikenne ei enää kyennyt palvelemaan riittävän tehokkaasti matkalaisia. Lopulta sillan valmistuminen vuonna 1935 teki vakituisesta vesireitistä tarpeettoman ja Drumsö-lautan moottorien jylinä vaimentui. Telakalle siirretty vanhus sai kuitenkin vuonna 1941 uuden tehtävän Korkeasaaren reittiliikenteessä. Sodan päätyttyä alus luovutettiin sotakorvauksena Neuvostoliittoon.

Kuva: Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1920

Lauttasaari osaksi Huopalahden kuntaa

1920

Kun tavoitteet Lauttasaaren liittämisestä Helsinkiin eivät käytännössä edenneet, suunnattiin katse hallinnollisissa järjestelyissä toisaalle. Vuonna 1917 senaatin päätöksellä Helsingin maalaiskuntaan kuuluneesta Lauttasaaresta muodostettiin Munkkiniemen tapaan ns. taajaväkinen yhdyskunta. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että nopeasti kasvaneille alueille haluttiin antaa mahdollisuus kehittää toimintaansa aiempaa omavaltaisemmin. Kaikkia päätöksiä ei tarvinnut enää alistaa kunnan virkakoneistolle eikä kaikkia verovaroja myöskään tilitetty taajaman ulkopuolelle. Toisaalta päätös toi mukanaan velvollisuuden kunnallistekniikan ja palveluiden entistä säntillisemmästä järjestämisestä. Saman vuoden syksyllä Lauttasaaren, Munkkiniemen ja Haagan yhdyskunnat esittivät kuntakokouksessa halunsa erota Helsingin maalaiskunnasta ja muodostaa yhteinen Huopalahden kunta. Lain vaatiman kansanäänestyksen jälkeen yhdistyminen toteutettiin ja uuden hallintoyksikön ensimmäiset kunnallisvaalit pidettiin vuonna 1920.

Uusi kunta oli ennen kaikkea hallinnollinen kokonaisuus, minkä vuoksi yhtenäistä identiteettiä ei koskaan syntynyt. Ainoa kyliä todella yhdistävä tekijä oli Helsingin läheisyys. Vuonna 1946 Helsingin suuri alueliitos päätti kunnan 25-vuotisen taipaleen.

Kuva: Huopalahden kunnan alueet. Hoger Degermanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1922

Lauttasaari Helsingin puhelin- ja sähköverkkoon

1922

Saaren kaupungistumisen kannalta tärkeät askeleet otettiin 1920-luvun vaihteen tienoilla. Vuonna 1919 Julius Tallberg sai neuvoteltua, että Lauttasaaren käsivälitteinen puhelinkeskus ja sen 25 puhelinta liitettiin Helsingin Puhelinyhdistyksen verkkoon. Vuonna 1922 saareen vedettiin kaupungin puolelta sähkökaapeli, minkä seurauksena myös sähkönkäyttö saarella yleistyi nopeasti. Kulujen kasvun vuoksi ja ylimääräisiä tuloja tavoitellen kartano päätti kaksinkertaistaa sähkön hinnan. Protestina huvilat lopettivat kahdeksi viikoksi sähkön kulutuksen kokonaan. Sovittelun jälkeen kartano joutui taipumaan siihen, että sähkön hinta palautettiin ennalleen. Öljylamput sammuivat taas ja sähkövalo valaisi huviloita jälleen.

Kuva: Kappaneudoksentie 8 sijaitseva vuonna 1938 valmistunut Lars Sonckin suunnittelema Puhelinkeskuksen rakennus. Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1926

Poliisiasema Lauttasaareen

1926

Salakuljettajat eivät itse juurikaan näkyneet huvilayhteisön arjessa, sillä huomaamattomuus ja varovaisuus olivat menestyksekkään yritystoiminnan edellytyksiä. Sen sijaan juopuneet ja meluisat asiakkaat sekä viinan jatkojakeluun osallistuneet pikkurikolliset aiheuttivat järjestyshäiriöitä. Tilanne äityi siinä määrin pahaksi, että vuonna 1926 Lauttasaareen päätettiin perustaa oma poliisiasema. Neljän vakituisen poliisin läsnäolo rauhoitti lieveilmiöitä, mutta huvilayhteisön kolhiintunutta mainetta se ei heti onnistunut korjaamaan. Saaren uusiin kerrostaloihin oli aluksi jopa vaikea houkutella asukkaita salakaupan epämääräisyyksien vuoksi.

1920-luvun puolivälissä saarelle saatiin myös oma lääkäri ja sairaanhoitaja. Lähin varsinainen sairaala oli kuitenkin edelleen Kampissa sijainnut Marian sairaala.

Kuva: Lauttasaaren poliisivankilan asemapiirros. Kansallisarkisto.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1935

Silta tuo kaupungin saarelle

1935

Väistämättömältä tuntuneen kuntaliitoksen ollessa yhä suunnitteluasteella Lauttasaari alkoi kaupungistua. Erityisesti 1930-luku oli suurten muutosten aikaa vanhassa huvilayhdyskunnassa. Taustalla väijyi pula-aika, joka joudutti erilaisten kunnallisteknisten investointien ja hätäaputöinä tehtyjen uudistusten läpivientiä. Valtiovalta tuki muutosta. Vuonna 1932 tuli voimaan uusi asemakaavalaki, jonka mukaan maalaiskuntaan kuuluvalle asutuskeskukselle oli vahvistettava rakennuskaava. Vielä suurempi muutos oli pitkään tavoitellun sillan rakentaminen. Ensimmäisen suunnitelman esitti Julius Tallberg jo höyrylaivaliikenteen aloitusvuonna 1914. Suurten kustannusten vuoksi kauppias yritti saada Helsinkiä kiinnostumaan yhteishankkeesta. Sillasta tehtiinkin luonnos, mutta tarkempia rakennusselvityksiä ei toteutettu. Tallberg kuitenkin jatkoi yritystään sillan aikaansaamiseksi. Saaren asukasmäärän ja virkistyskäytön kasvu tekivät varsin pian selväksi, että yksi laiva ei riittänyt kuljettamaan väkeä ja tavaroita etenkään ruuhka-aikaan. Painetta helpottamaan Tallberg oli jo aiemmin hankkinut tavaraliikenteeseen Rex-moottoriveneen. Senkin kapasiteetti oli kuitenkin rajallinen. Lauttasaaren taajaväkisen yhdyskunnan yleinen kokous päättikin vuonna 1928, että silta oli välttämätön ja todellinen valmistelutyö oli viipymättä aloitettava. Lauttasaaren valtuuskunta muodosti asiaa ajamaan erityisen siltatoimikunnan, joka palkkasi käytännön insinöörityöhön Oswald Parlandin ja T. Karlssonin.

Hätäaputyöt olivat tyypillisesti suuria julkisvallan rahoittamia rakennusprojekteja. Jo 1860-luvun nälkävuosina rakennettiin rautatietä Lahdesta Pietariin. Myös Lauttasaaren sillan rakentaminen näh-tiin lamakautena osana laajempaa tieverkon pystyttämistä. Siihen toki oli tarvekin. Varsinkin 1920-luvun lopussa vilkastuneelle autoliikenteelle ei käytännössä ollut kunnollista reittiä pääkaupungista länteen. Ainoa kulkukelpoinen tie Espoon eteläosiin kiersi Laajalahden. Suunnitelma tien uudelleenlinjauksesta eivät kuitenkaan rajoittuneet ainoastaan lähialueen liikenteen järkeistämiseen. Valtio tavoitteli samaan aikaan koko Helsingin ja Turun välisen tieyhteyden parantamista. Valmistelutyön aikana ensimmäisenä vaihtoehtoja ollut Munkkiniemen kautta kulkeneesta vaihtoehdosta luovuttiin ja tilalle tuli Salmisaaresta Lauttasaareen kulkenut linjaus, joka periaatteessa oli tarvittavien siltatöiden vuoksi selvästi kalliimpi vaihtoehto. Ehdotus päätettiin kuitenkin toteuttaa, kun siltatöiden kustannukset jaettiin Gunnar Tallbergin perikunnan, Helsingin kaupungin ja valtion välillä. Parlandin ja Karlssonin suunnitelma eteni näin ehdotukseksi maaherralle. Kun Helsingin kaupunkikin oli myötämielinen toteutukselle, lääninhallitus hyväksyi rakennusluvat syksyllä 1932. Varsinainen rakennustyö aloitettiin vuonna 1934 Sörnäisissä sijanneen Kone- ja Silta Oy:n tiloissa. Liikenteelle silta avattiin juhlallisuuksien jälkeen 20. joulukuuta 1935.

Kuva: Börje Dilén, HKM. (1953)

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1936

Ensimmäiset vesijohdot ja viemäriverkko

1936

Helsinki-Turku maantien parantaminen toi samalla muutoksia Lauttasaaren kunnallistekniikkaan. Uuden Jorvaksentien rakentamisen yhteydessä saareen vedettiin ensimmäiset vesijohdot, ja vedenjakelu Lauttasaarentien lähistöllä sijainneisiin kiinteistöihin aloitettiin vuonna 1936. Putkistoja vedettiin samaan aikaan muuallekin Helsingin esikaupunkialueelle. Asukasmäärän kasvaessa ja LVI-laitteiden kehittyessä vedenkulutus lisääntyi nopeasti ja tarve palvelun parantamiseen kasvoi. Helsinkiin liittämisen aikoihin verkoston kattavuus oli kuitenkin yhä verrattain heikko. Valmistuneisiin kerrostaloihin vesijohdot rakentamisen yhteydessä vedettiin, mutta huomattava osa muusta rakennuskannasta oli yhä juoksevan veden ulottumattomissa. Kunnallistekniikan rakentaminen ja ylläpito ei lain mukaan ollut maalaiskuntien tai taajaväkisten yhdyskuntien vastuulla. Juoksevaa vettä suurempi ongelma oli jätevedet, joiden poistaminen oli yhä tontin omistajan vastuulla. Tyypillistä oli, että likavesiputki vedettiin talon ulkopuolelle, jossa vesi laskettiin ympäristöön. Hajuhaitat olivat arkipäivää.

Kuva: Sakari Pälsi, HKM.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1936

Linja-autoliikenne alkaa

1936

Kun silta oli rakennettu ja kauttakulkuliikenne länteen virtasi Lauttasaaren läpi, oli luonnollista käynnistää linja-autoliikenne saareen. Tämän toteutti kaksi yksityistä liikennöitsijää vuonna 1936. Samaan aikaan aloitti toimintansa kaupungin omistama Helsingin Raitiotie- ja Omnibusosakeyhtiö. Vuonna 1937 R & O osti Lauttasaaren linjojen kaluston ja liikenneluvat. Erottajalta länsipuoleisille esikaupunkialueille suuntautuneet linjat olivat 20-sarjaa. Lauttasaaren ensimmäisen bussin numero oli 20. Myöhemmin mukaan tulivat bussit 23 ja 24.

Kaupunki kasvoi ja linja-autoliikenne lisääntyi, joten bussien numerointia haluttiin yhtenäistää. Vuoden 1966 uudistuksessa Lauttasaaren vanha linja, numero 20, sai kuitenkin pitää tunnuksensa, sillä postinumeroihin perustuneessa sarjoituksessa numero 20 tarkoitti juuri Lauttasaarta.

Kuva: Matkustajia Lauttasaaren linjojen pysäkillä Erottajalla vuonna 1948. Foto Roos, HKM.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1946

Lauttasaari liitetään Helsinkiin

1946

Huopalahden kunnan perustamisen aikaan Helsingin esikaupunkivaltuuskunta esitti suunnitelman, jossa vastamuodostettu Huopalahden kunta olisi kokonaisuudessaan liitettävä osaksi Helsinkiä. Tähän tulokseen oli tullut myös valtioneuvosto, joka määräsi vuonna 1927 käynnistettäväksi selvitystyön pääkaupunkiseudun tulevista alueliitoksista. Loppulausunnossa Huopalahden kunnan katsottiin olevan lähinnä hajanaisuutensa vuoksi ongelmallinen hallinnollinen kokonaisuus, ja sen purkamista suositeltiin. Käytännössä tämä tarkoitti Lauttasaaren siirtämistä osaksi Helsinkiä. Nyt sekä saarella että mantereella oltiin yhtä mieltä alueen tulevaisuudesta. Byrokratian ratas pyörii kuitenkin hitaasti: lopulta sota esti pitkäksi aikaa suunnitelmat suuresta kuntaliitoksen toteutuksesta. Lauttasaaresta tuli osa Helsinkiä vasta vuonna 1946. Kuitenkin jo vuonna 1939 Lauttasaari liitettiin osaksi Helsingin pohjoisia seurakuntia.

Kuva: Helsingin kaupungin historiallinen laajeneminen. Wikipedia.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1950

Nuori kaupunginosa

1950

Helsingin nuori kaupunginosa jatkoi muuntumistaan sodan jälkeisinä vuosina. Huviloiden tonteille alettiin pystyttää vuokrakerrostaloja, maisemalle aiemmin tunnusomaisia metsiä raivattiin uudisrakentamiseen ja yhdyskuntarakenteesta tuli entistä kaupunkimaisempi. Asukasmäärän kasvu oli sotien seurauksena vielä maltillista: vuonna 1949 pääkaupungin asukkaista vain vajaa kaksi prosenttia asui Lauttasaaressa. Silti saaren yhteiskuntarakenne oli muutostilassa: vajaassa puolessa vuosisadassa peräti yläluokkaisesta Lauttasaaresta oli tullut työväkivaltaista. Kehitys voimistui edelleen 1940-luvun lopussa.

Kuva: Lapsia hiihtämässä Lauttasaaren VPK:n talon takana 1950-luvulla. Eino Heinonen, HKM.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1951

Katujen nimet muuttuvat

1951

Kun Lauttasaari liitettiin Helsinkiin, kokivat myös monet katujen nimet ja numerot muutoksen. Jo aiemmin tehty asemakaavanmuutos oli muuttanut talojen numerointia. Esimerkiksi Uno Helvon koti sijaitsi alun perin Pohjoissatamakatu 13:ssa ja myöhemmin osoite muuttui Pohjoissatamakatu 9:ksi. Kaupunkiliitosta seuranneen vuoden 1951 uudelleenjärjestelyn jälkeen talo sijaitsi Pajalahdentie 27.

Kuva: Holger Degermannin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1951

Uusi asemakaava ja rakennusbuumi

1951

Sota kaikessa rujoudessaan on aina jonkun uuden alku. Kaupunkisuunnittelussa murros toi eturintamaan ennakkoluulottoman modernismin ja tulevaisuudenuskon. Selkeimmän muotonsa tämä sai jo 1930-luvulla syntyneessä funktionalistisessa ajattelutavassa, jonka keskeiset ideat vyöhykkeisestä maankäytöstä sekä tiiviin ja matalan rakennustavan korvaamisesta harvalla ja korkealla. Väinö Tuukkasen johdolla valmistunut vuoden 1951 asemakaava vannoi pitkälti näiden ihanteiden nimeen. Lähtökohtana oli oletus Helsingin voimakkaasta kasvusta seuraavien vuosikymmenien aikana: vuonna 1990 pääkaupungissa arvioitiin asuvan jo 710 000 ihmistä. Lauttasaaren tarkoitus oli asuttaa näistä lähes 30 000. Rakennustehokuudeksi muutettuna tämä tarkoitti käytännössä sitä, että Lauttasaaresta suunniteltiin keskiarvollisesti melko matalien kerrostalojen lähiötä. Verrattain verkkaisesti edennyt rakennustoiminta kiihtyi säännöstelyn purkamisen myötä vuonna 1950. Vauhti oli silmiin pistävää: vuotuinen huoneistomäärän kasvu ylsi lähes 10 prosenttiin. Joukossa oli rakennuttajina myös suuria työnantajia, jotka pitivät Lauttasaarta hyvänä paikkana henkilökunnan asuttamiseen. Uudisrakentaminen keskittyi pääosin saaren keskiosiin. Huomattavaa oli kuitenkin, että poiketen monista muista aikakauden lähiöistä Lauttasaaren rakennustoimintaa ei toteutettu lopulta suurten yhtenäisten kokonaisuuksien kautta. Määrittelevänä tekijänä oli vanhat tontit, jotka loivat rajoitteita rakentamiselle. Ehyt kokonaisuus muodostui lähinnä viheralueiden hyödyntämisen kautta.

Uusi asemakaava ja rakennusbuumi yhdessä tarkoittivat myös sitä, että vanhojen huviloiden elintila alkoi olla uhattuna. Kun muutos mahdollisti kerrostalojen rakentamisen myös omakotitalotonteille, korvaukset kävivät houkutteleviksi varsinkin heikkokuntoisten huviloiden kohdalla. Urbanisoituminen oli kuitenkin tietoinen valinta. Nuorelle esikaupungille määrättiin tehtävä, joka soveltui heikosti yhteen huvilayhteisön perinteiden kanssa. Suuria muutoksia olivat myös uudelle läpikulkutielle varattu tila sekä kaavassa määrätyt luonnonrantojen pengertäminen ja lahtien täyttäminen.

Kuva: Lentokuvakortti Lauttasaaresta, Myllykallion ja vastarakennetun Isokaaren alueelta. Keskellä raivattu alue mihin kirkko myöhemmin rakennettiin. Kuvattu vuonna 1956. Degermanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1957

Teollisuutta Lauttasaareen

1957

Vaikka Lauttasaari oli pääosin kaavoitettu asumista varten, varsinkin saaren reuna-alueille suunniteltiin myös teollisuus- ja varastorakennusten keskittymää. Täysin tuntemattomia eivät teollisuuslaitokset saarella suinkaan olleet. Heti sillan rakentamisen jälkeen Lauttasaaresta oli löytänyt kotinsa useat pienet teollisuusyritykset. Ensimmäisinä Akreniuksen tehdas Pohjoiskaarelle, Hellbergin radiotehdas Vattuniemeen ja Lauttasaaren Autokorjaamo Oy sillan korvassa. Tallbergit paransivat mahdollisuuksia kaavoittamalla sodan aikana 60 hehtaaria teollisuuden käyttöön.

Vattuniemen teollisuusalueen kaava vuonna 1950 ja rakennusjärjestys kaupungin hankkimalle Vattuniemin itäosalle vuonna 1957 tarkoittivat kuitenkin järjestelmällisemmän teollisuustoiminnan aloittamista. Varsinkin sotakorvausteollisuuden synnyttämiä yrityksiä virtasi saarelle, varsinkin Särkiniementielle.

Kuva: Suomalais-neuvostoliittolaisen Konelan auto- ja konealan maahantuontiyritys. Yritys oli vuonna 1937 perustetun Lauttasaaren Autokorjaamo OY:n toiminnan jatkaja. Yritys oli yksi saaren suurimmista työnantajista vielä 1960-luvulla. Väinö Kannisto, HKM.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1957

Taistelu kunnallistekniikasta

1957

Helsinkiin liittäminen ei kaikkineen tuonut toivottua muutosta Lauttasaaren yhdyskuntarakenteen kehittämiseen. Asuintalojen ja teollisuusrakennusten määrä lisääntyi sodanjälkeisen rakennusbuumin myötä voimakkaasti, mutta kunnallistekniikka jäi kasvun seurauksena auttamatta vanhentuneeksi. Tiet ja jalkakäytävät olivat huonossa kunnossa, ojitus ja viemäröinti puutteellisia, vesijohtoverkostot vajavaisia, likavesistä täyttyneet rämeiköt terveyshaittoja sekä kunnalliset palvelut riittämättömiä. Ilmeisesti sodan jälkeinen heikko taloustilanne ja uusien liitosalueiden tarpeiden huomioiminen oli kaupungin hallintoelimille ongelmallinen yhtälö. Tämä näkyi myös saarelaisten edunvalvojana toimineen Lauttasaaren Säätiön lukuisten toimenpidepyyntöjen, tiedotustilaisuuksien, kirjelmien ja anomusten saamassa nuivassa vastaanotossa. Aiemmin luvatut perusparannukset viipyivät eikä infrastruktuuria kehitetty toivotulla tavalla. Saarelaisten veroäyrit kyllä kelpasivat kaupungille, mutta palveluja ne eivät tuoneet. Lauttasaari oli jäämässä "pääkaupungin siistimättömäksi takapihaksi".

Loppuvuonna 1954 kaupunginhallituksessa hyväksyttiin katujen ja viemärien rakennuskustannusten ositusehdotuksen, jossa otettiin kantaa kustannustenjakoon. Uudistuksen odotettiin vauhdittavan suurempien epäkohtien korjausta. Toiveikkuutta nosti myös se, että samaan aikaan bussiliikenteen käyttämät pääväylät saivat vihdoin kestopäällysteen ja viemäriverkostoa kunnostettiin.

Into haihtui kuitenkin pian, sillä valmisteluvaiheessa epämääräiseksi jäänyt maininta tarkoituksenmukaisista alueellisista korvauksista alkoi vasta hahmottua käytännössä. Lauttasaari jaettaisiin kaupunginhallituksen päätöksen mukaan taksoitukseltaan kuuteen erilaiseen vyöhykkeeseen, jotka osallistuisivat rakennuskuluihin kukin ennalta määrätyllä tavalla. Perusajatuksena oli se, että kaupungin rakentaman kunnallistekniikan yksityisille maanomistajille tuoma arvonlisäys siirrettäisiin kustannusten peittoamiseen. Tämä oli ymmärrettävää, mutta toteuttamistapa aiheutti närää. Maksut oli tarkoitus periä omistajien tonttien rakennusoikeuden neliömetrimäärän mukaisesti. Lauttasaarelaisten mielestä vaatimus aiheutti sen, että hankalasti vedettävä vyöhykejako olisi kohdellut omistajia epätasa-arvoisesti. Esimerkiksi saaren teollisuuslaitokset olisi säästynyt suurimmilta menoilta, kun taas omakotitalojen omistajat olisivat joutuneet huomattaviin korvaussummiin. Toisaalta kaupunki itse, joka omisti saaresta lähes puolet. olisi osallistunut kustannuksiin vain viidesosalla. Lauttasaarelaisten näkökulmasta yhden alueen malli koettiin oikeudenmukaisempana. Kaupunki ei kuitenkaan ehdotukseen suostunut, ja kysymys jakoperusteista juuttui byrokratian rattaisiin. Lopputuloksena oli tärkeiden korjaustöiden lykkääntyminen. Kaupungin rakentamia valmiita viemäriputkia ei kytketty viemäriverkkoon epäselvän tilanteen vuoksi.

Lopulta kesäkuussa 1957 sisäministeriö vahvisti kaupungin esittämät korvauspäätökset. Ratkaisu ei ollut saarelaisten mieleen, mutta samalla se laukaisi pattitilanteen. Isokaaren pumppuasema otettiin käyttöön heti heinäkuussa ja viemäriverkoston laajentaminen ja kunnostaminen aloitettiin. Seuraavien vuosien aikana Lauttasaaren ongelmallista jätevesitilannetta helpotettiin rakentamalla kolme uutta pumppulaitosta. Myös katujen huolto käynnistyi kesällä 1958.

Kuva: Lauttasaaren itärantaa sillalta kuvattuna. Constantin Grünberg, HKM. (1950-luvun loppu)

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1958

Lauttasaaren vesitorni

1958

Kerrostalojen määrän yhä lisääntyessä ja Vattuniemen teollisuusalueen laajetessa Salmisaaresta vedettyjen syöttöputkien kapasiteetti ja vaatimattoman pumppuaseman tuottama paine ei enää riittänyt saaren tarpeisiin. Erityisesti kulutuspiikkien aikaan vedensaanti uusien kerrostalojen yläkerroksissa oli likipitäen olematonta. Ongelma oli yleinen, ja esimerkiksi Munkkiniemi kärsi samoista puutteista. Tilanteen ratkaisemiseksi Lauttasaareen päätettiin rakentaa vesitorni. Sijoituspaikaksi suunniteltiin aluksi saaren korkeinta kohtaa Myllykalliota. Tornin pystyttäminen mäelle ei ollut välttämätöntä, mutta sen ansiosta tornin omasta korkeudesta ja siten kustannuksista saatettiin säästää. Toinen vaihtoehto oli Kotkavuori. Vaikka se ei yltänyt Myllykallion korkeudelle, sen etuna oli lyhyempi etäisyys Salmisaaresta, josta uusi pääsyöttöputki oli tarkoitus vetää. Putkimateriaalin ja louhintatyön kalleuden vuoksi Kotkavuori vei voiton. Päätöksen teki helpoksi myös se, että suunnitteilla ollut Lauttasaaren kirkko vaati oman tilansa eikä tornia olisi voitu lopulta sijoittaa Myllykallion korkeimpaan kohtaan.

Sijoituspaikkaa vielä pohdittaessa oli suunnittelutyö jo aloitettu. Lopulta lähes puolentoista vuotta kestänyt valmisteluvaihe saatiin päätökseen maaliskuussa 1958, kun kaupunginvaltuusto hyväksyi kokouksessaan vesitornin pääpiirustukset. Suunnitelman suurin erikoisuus oli vesisäiliön muoto. Aikakauden vesitornit olivat tyypillisesti malliltaan sylinterimäisiä, mutta Lauttasaaren tarpeisiin kartiomaisen säiliön katsottiin soveltuvan parhaiten. Malli oli uusi: Suomen ainoa vastaava kokonaisuus oli otettu käyttöön vasta seitsemän vuotta aiemmin Halikossa. Tuoreen tekniikan etuna oli se, että putkiston paineenvaihtelu oli huomattavasti pienempi kuin vastaavan kokoisessa sylinterimäisessä säiliössä. Tämä oli juuri sopiva lääke Lauttasaaren vesijohtoverkoston ongelmiin. Kun kustannuksetkaan eivät laskelmien mukaan kohonneet korkeammiksi, päätettiin Kotkavuorelle pystyttää uudenaikainen sienimäinen vesitorni.

Varsinaiset rakennustyöt kestivät 10 kuukautta, ja lopullisesti torni oli valmis helmikuun alussa 1959. Lauttasaaren maamerkistä tuli jylhä: tornin korkeus oli 34 metriä, katon halkaisija 45 metriä ja kahteen osaan jaetun säiliön kokonaistilavuus 4530 kuutiometriä. Tornin juurella leikkineen lapsen silmissä rakennelma oli aina arvoituksellinen jopa hieman pelottava. Sehän näytti ihka oikealta lentävältä lautaselta. Oli myös vaikea käsittää, miten painava betonimöhkäle saattoi ylipäätään pysyä kapealta tuntuneen tolpan varassa. Ilman säntillisiä lujuuslaskelmia ja tarkkaa rakennustyötä se ei pohjoisen ankarassa ilmastossa olisi ollutkaan mahdollista.

Kuva: P. Hänninen, Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1960

Kehittyvä kaupunginosa

1960

Lauttasaaren kaupungistuminen kiihtyi vuosikymmenen aikana. Suurten ikäluokkien vartuttua entistä suuremmat lapsiperheet etsivät kuumeisesti asuinpaikkoja keskustan ulkopuolelta. Moni löysi omansa Lauttasaaresta. 1950-luku olikin väestömäärän voimakkaan kasvun aikaa: vuonna 1960 saaren väkiluku oli 18 438, mikä tarkoitti kasvun olleen peräti 150 prosenttia kuluneen vuosikymmenen aikana. Muuttoliikkeen seurauksena asukkaiden sosiaalinen tausta muuttui taas: keskikoulun käyneiden osuus oli huomattavasti korkeampi kuin Helsingin keskiarvo. Vaikka Vattuniemen teollisuusalue toi saarelle ammattitaitoista työväkeä, saaren asukaskunta keskiluokkaistui ja pitkälti yleisen elintason nousun myötä myös vaurastui. Saari myös suomenkielistyi nopeasti. Vaikka ruotsinkielistenkin väkimäärä miltei kaksinkertaistui 10 vuodessa, suhteellinen osuus putosi 25 prosentista 19 prosenttiin.

Kuva: H. Sternberg, HKM. (1965)

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1965

Lapinlahden silta ja Länsiväylä valmistuvat

1965

Lähiöasutuksen voimakas lisääntyminen ja henkilöautomärän kasvu vaativat 1960-luvun vaihteessa pääkaupungin liikennejärjestelyjen uusimista. Erityisesti kaupungin läntinen ulospoistumisreitti, Lauttasaarentie, lukuisine tasoristeyksineen oli pullonkaula, joka puuroutti liikennettä. Ongelmana oli myös vanha silta, jota jouduttiin vähän väliä korjaamaan raskaan kulutuksen aiheuttamista pintavaurioista. Jo muutoinkin alhaisen nopeusrajoituksen siltaa kunnostettaessa liikennevirta jähmettyi lähes kokonaan.

Samaan aikaan Suomeen teki voimakkaasti tuloaan yhdysvaltalainen yksityisautoilun varaan rakentunut liikennesuunnittelu. Sen ensimmäisiä monumentteja oli Jorvaksentien leventäminen ja muuttaminen moottoritieksi. Lauttasaaren ongelma ratkaistiin lopulta puhkaisemalla saaren läpi kokonaan uusi tielinjaus. Jonkin aikaa suunnitelmissa oli myös tunneli. Tämä olisi ollut kallista, mutta säästänyt saaren pohjoisrannan muuhun käyttöön.

Länsiväylän rakennussuunnitelmaan kuului myös tien alun siirtäminen keskustan tuntumaan Kamppiin. Tämä tarkoitti sitä, että Lauttasaareen rakennettiin uusi Lapinlahden silta. Lähes 30 vuoden ajan 597 metrinen teräsrakenteinen silta oli Suomen pisin. Siltatyöt eivät saarella suinkaan jääneet tähän: vuonna 1969 painorajoituksien vuoksi pahasti vanhentunut Lauttasaaren silta korvattiin uudella läppäsillalla.

Kuva: Lapinlahden silta kuvattuna 1. lokakuuta 1965 jolloin silta avattiin liikenteelle. Holger Degermanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1967

Monipuolistuvat palvelut

1967

Kaupungistumisen myötä Lauttasaaren palvelut kokivat suuren muutoksen: ne muuttivat muotoaan ja monipuolistuivat. Asukkaiden mielestä kehitys oli usein liiankin hidasta. Luonnollinen järjestys Helsingissä oli ollut se, että ensin tulivat asukkaat ja sitten palvelut. Lauttasaaressa oli vuonna 1960 liiketiloja yksi 155 asukasta kohden, mikä asukasmäärään nähden oli vähemmän kuin esimerkiksi Munkkiniemessä ja Kulosaaressa. Suunta oli kuitenkin selkeä. Vuonna 1966 Lauttasaareen saatiin uusi postitoimisto, pankkikonttoreita oli vuonna 1967 jo kahdeksan. Ravintoloiden määrä kasvoi huomattavasti hitaammin. 1960-luvun lopussa saarella oli vain yksi ruokaravintola, Taverna, mutta erityisesti toimistotilojen lisääntymisen myötä seuraavan vuosikymmenen alussa ilmestyi katukuvaan uusia yrittäjiä. Samalla palvelut monipuolistuivat. Helsingin keskustan ja Tapiolan väliin oli syntynyt palveluista lähes omavarainen kaupunginosa, jossa oli huoltoasema, apteekki, suutari, parturi-kampaamoja, päivittäistavarakauppoja, korjaamoja, kirjakauppoja, vaatetusliikkeitä, elokuvateatteri ja lukuisia muita erikoisliikkeitä.

Kuva: Shellin huoltoasema, Heikkiläntie 12, Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1970

Elementtien aikakausi

1970

Helsingin ympäristökuntien voimakas kasvu hajotti pääkaupungin omaa kaupunkirakennetta. Kun väestöennusteet eivät toteutuneet ennakoidulla tavalla, lähiöiden rakennussuunnitelmista jouduttiin luopumaan tai ne toteutettiin vain osittain. Lauttasaaressakin asuntotuotanto hiipui selvästi 1960-luvun lopussa, mutta Vattuniemen uusi kaava elvytti jälleen rakentamista. Kaupungin rajojen ulkopuolelle kadonnutta väkeä haluttiin houkutella Helsinkiin asuntotuotannon kiihdyttämisellä. Vattuniemen vanhan asemakaavan heikko rakennustiheys ja toisaalta teollisuuden kasvulle asetetut epärealistiset tavoitteet olivat jättäneet suuria alueita hyödyntämättä. Tonttimaan korkea arvo ja merellinen seutu sen sijaan houkuttivat asuintalojen tuotannolle. Näin uusia rakennuksia alkoi nousta paitsi Vattuniemeen myös muualle melko tiiviisti rakennetun keskusalueen ulkopuolelle. Joitakin taloja sijoitettiin toki vanhojen puutalojen paikalle aivan saaren sydämeen.

Silmiinpistävin muutos lähiöiden rakentamisessa oli kuitenkin uusien teknisten ja taloudellisten keinojen käyttöönotto 1970-luvun alussa. Pitkään käytössä olleista tiilirunkoisista taloista siirryttiin paikalla valettuihin betonirunkoihin ja elementtipäällysteisiin. Sisäänvedetyt parvekkeet tasaiset nauhamaiset ikkunajaot, tasakatot ja laajat parkkipaikat muovasivat myös Lauttasaaren rakennettua ympäristöä. Vattuniemestä ja Lauttasaaren ostoskeskuksesta tuli yhden aikakauden symboleita niin hyvässä kuin pahassa.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1970

Lauttasaaren ostoskeskus

1970

Vuosikymmenen vaihteessa kauppakeskusten suunnittelu tuli osaksi lähiörakentamisen ideologiaa. Lauttasaari ei kulkenut tässä irrallaan muista alueista. Munkkivuoressa ostari oli rakennettu jo lähes kymmenen vuotta aiemmin ja moniin itäisiin ja pohjoisiin kaupunginosiin niitä alettiin suunnittelemaan 1960-luvun lopulla. Lauttasaaressa toteutuksen tiellä lähdettiin syksyllä 1967, kun rakennusliike Otto Wuorio osti Tallbergin perikunnalta kahden hehtaarin suuruisen tontin Lauttasaarentien varrelta. Rakennustöiden alkaessa paikalta raivattiin kolme vuosisadan alun puurakennusta sekä Steniuksen puutarhan kasvihuoneet. Kaavaan sisältyi myös neljä tien vieren korkeaa asuinkerrostaloa. Olli Kivisen suunnittelema kokonaisuus valmistui vuonna 1970.

Kuvassa Lauttasaaren ostoskeskuksen ja suunnitelmaan kuuluneiden kerrostaloasuntojen rakentamisurakka käynnissä.

Kuva: Lauttasaari-Seura

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1971

Oma terveyskeskus

1971

Palvelut kehittyivät, mutta terveydenhuolto jäi vielä hankalasti saavutettavaksi. Yksityislääkäreiden vastaanottoja oli perustettu saarelle muutama, mutta julkisen aluelääkärin vastaanotolle sai vielä vuonna 1966 matkata joko Kaartinkaupunkiin tai Punavuoreen. Elokuussa 1971 saatiin vihdoin Lauttasaareen oma aluelääkäri, joka otti vastaan asukkaita Gyldenintiellä. Uuden kansanterveyslain tullessa voimaan keväällä 1972 nimi vaihtui terveyskeskukseksi. Palvelu saavutti nopeasti suosion: vuonna 1975 asiakkaita oli päivittäin keskimäärin peräti 71.

Kuvassa Lauttasaaren terveysaseman rakennustyömaa.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1975

Lauttasaari kaukolämpöverkkoon

1975

Sähkönjakelu ja virran syöttö Lauttasaareen kävi merikaapelien välityksellä. Kulutuksen kasvuun reagoitiin lisäämällä kaapeleiden määrää. Vuonna 1976 käytössä oli yhteensä 9 johtoa. Samaan aikaan tapahtui lämmönjakelussa muutos. Helsingin mantereella kaukolämpöverkkoon oli siirrytty alueittain jo 1950-luvulla, mutta Lauttasaari pysyi pitkään palvelun ulkopuolella, sillä vanha läppäsilta ei soveltunut kuljetusalustaksi. Lapinlahden sillan valmistumisen myötä ongelmaan saatiin ratkaisu: johto vedettiin saarelle vuonna 1973. Laajojen rakennustöiden jälkeen Lauttasaari Katajaharjua lukuun ottamatta liitettiin Helsingin kaukolämpöverkkoon loppuvuodesta 1975.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1975

Lauttasaari vuonna 1975

1975

Ennusteet Lauttasaaren asukasmäärän kasvusta näyttivät 1970-luvun alussa olleen liian optimistisia. Kehitys oli pysähtynyt paikoilleen: vuonna 1975 saarelaisia oli 21 868, lähes yhtä paljon kuin vuonna 1964. Huomattavan osan ennustetusta lisäyksestä päätyi kaupungin rajojen ulkopuolelle. Espoosta oli 10 vuoden aikana tullut ensin kauppala ja pian kaupunki, jossa väestö kasvoi vuosittain noin 4 000:lla. Helsingissäkin väkimäärä nousi, mutta pääkaupungissa kasvu suuntautui pääosin uusiin lähiöihin. Naisten suhteellinen osuus oli 15 vuodessa kasvanut noin prosentin verran ja ruotsinkielisten määrä vähentynyt noin puolitoista prosenttia. Sosiaalinen muutos oli suhteellisesti vähäistä, mutta muutama aiemmin alkanut suuntaus oli vuosien myötä vahvistunut. Ensinnäkin Lauttasaari houkutteli selvästi ylempää keskiluokkaa, kun taas alemman sosiaaliryhmän osuus pieneni jatkuvasti. Teollisuus- ja käsityöammateissa toimineiden osuus oli pudonnut jopa huomattavasti: 20 prosentista vajaaseen 9 prosenttiin. Toisaalta Lauttasaaren tonttihintojen selvä kallistuminen ja niiden siirtyminen asuntohintoihin oli vahvistanut paitsi varakkaiden osuutta myös ennen kaikkea nostanut alueen keski-ikää. Nuoret lapsiperheet joutuivat usein etsimään kotinsa muualta.

Kuva: Kai R. Lehtonen, Lauttasaaren säätiö. (1974).

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1983

Päivähoito Lauttasaaressa

1983

Lauttasaari oli saanut ensimmäisen yksityisen päiväkodin jo vuonna 1932. Kaupungistumisen tiivistyessä myös päivähoitopaikkojen kysyntä kasvoi nopeasti. Kuten tavallisesti tarjonta laahasi jäljessä eikä Huopalahden kunta ja myöhemmin Helsingin kaupunkikaan ollut erityisen ripeä tilanteen korjaamisessa. Vuonna 1957 Myllykalliolle viimein valmistui hoitopaikka, ja säätiön tiloissa aloitti toinen kaupungin lastentarha Leppäkerttu. 1970-luvun vaihteessa Katajaharjuun perustettiin yksityinen päiväkoti ja saarelle saatiin saksalainen ja englantilainen leikkikoulu.

1970-luvun alussa myös lastenhoito otettiin yhä kiinteämmin osaksi hyvinvointivaltion ideaa. Verkalleen liikkeelle lähtenyt kehitys alkoi kiihtyä. Naisten työssäkäynti yleistyi ja julkishallinnon oli jo kansantaloudellisessa mielessä järkevää tukea työvoiman määrän kasvua. Vuosikymmenen puolivälissä kaupunki tarjosi saarelaisille lapsille yli 300 paikkaa ja kirkko lähes yhtä paljon. Perhepäivähoidossa oli niin ikään noin 300 lasta. Tämän lisäksi Lahnalahdessa oli valvottu leikkipuisto. Tästä huolimatta jonotuslistat täyttyivät ja puhe päivähoitopaikkojen riittämättömyydestä kävi edelleen kiivaana. 1980-luvulla Lauttasaaren kokonaisväkiluku alkoi vähentyä ja alle kouluikäisten määrä laskea. Väestöllinen muutos helpottikin painetta, mutta myös uusia hoitopaikkoja saatiin lisää. Vuonna 1983 Vattuniemeen saatiin asukasyhdistyksen aktiivisuuden ansioista uusi tarha. Pian Lauttasaaressa toimi jo 10 kunnallista ja 5 yksityistä päiväkotia.

Kuva: Päiväkoti Pajalahti Volker von Bonin, HKM. (1978)

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1985

Lauttasaari vuonna 1985

1985

1980-luvun alkuvuosina tuotantorakenteen muutos alkoi näkyä yhä selvemmin Lauttasaaressa: suuret teollisuuslaitokset kävivät yhä harvemmiksi. Tuotannollisen työn sijaan saarelle rekisteröitiin yhä enemmän pieniä toimistoja, joissa kussakin työskenteli tavallisesti vain kymmenkunta henkeä. Kantakaupungin tapaan Lauttasaari alkoi konttoristua. Tämä asetti kasvavia paineita myös Vattuniemen teollisuusalueen kaavamuutokselle, jota ryhdyttiinkin valmistelemaan jo vuonna 1981. Muutos ei näin tarkoittanut työpaikkojen katoamista. Itse asiassa 1980-luvun puoliväliin tultaessa Lauttasaaren työpaikkojen määrä oli kymmenessä vuodessa lisääntynyt lähes kymmenellä prosentilla. Muutoksen suuruuden saattoi kuitenkin nähdä katsahtamalla Helsingin muihin esikaupunkeihin: samaan aikaan esikaupungeissa työpaikkojen lisäys ylsi peräti 70 prosenttiin. Teollisuus oli paennut keskusta-alueen kohonnutta vuokratasoa. Saaren palvelutuotannossakin työpaikat vähenivät, mutta huomattavasti hitaammin.

Teollisten työpaikkojen väheneminen näkyi jossain määrin myös Lauttasaaren väestössä. Suorempi vaikutus oli kuitenkin asumisen kallistumisella. Uudisrakentaminen oli selvästi aiempaa maltillisempaa ja toisaalta markkinoilla olleiden vuokra-asuntojen määrä oli laskenut lähes 10 prosenttiyksikköä vuosikymmenen aikana. Seurauksena oli edelleen väestön vanheneminen, kun nuoret joutuivat etsimään asuntoa huokeammilta alueilta. Perheellisten määrä laski ja perhekoko pieneni. Vuotuinen muuttotappio oli noin kaksi prosenttia. Aikoinaan alemmalla hintatasolla asuntonsa hankkineet ikäihmiset sen sijaan jäivät kotiseudulleen. Samaan aikaan ruotsinkielisten määrän pitkä lasku taittui ja tasaantui.

Asumisen kalleus näkyi myös saarelaisten sosiaalisessa rakenteessa. Jälleenrakennuksen vuosien jälkeen Lauttasaari oli selvästi muuttunut ylemmän keskiluokan asuinalueeksi. Tämä kehitys näytti jatkuvan. Hyvin kuvaavaa oli se, että lauttasaarelaisten ansiot olivat jo lähes 15 prosenttia korkeammat kuin kantakaupungissa keskimäärin. Poliittisesti saari oli selvästi kallellaan oikealle: vuonna 1979 vaalivoiton saaneen Kokoomuksen kannatus äänestäneiden keskuudessa oli Lauttasaaressa yli 40 prosenttia, kun se maanlaajuisesti oli noin 22 prosenttia. Seuraavina vuosina Kokoomuksen ääniosuus pieneni. Tämä johtui pitkälti kasvaneesta kilpailusta poliittisella kentällä.

Kuva: Kai R. Lehtonen, Lauttasaaren säätiö. (1983).

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1992

Lauttasaari liikenteen jaloissa

1992

Espoon voimakkaan kasvun alettua Laajalahdesta tuli yksi merkittävä Lauttasaaren kehitykseen vaikuttanut tekijä. Pitkälle sisämaahan työntyvänä se vähensi mahdollisuuksia Espoon eteläosiin suuntautuvan liikenteen järjestämiselle. Lauttasaaren läpikulku oli käytännössä ainoa mahdollinen ratkaisu. Lapinlahden sillan avaaminen ja Länsiväylän jatkeen rakentaminen helpottivat painetta, mutta ajoneuvoliikenteen kasvu tarkoitti ennen pitkää liikenneongelmien paluuta Lauttasaarentielle. Jo vuonna 1982 Länsiväylä oli Helsingin vilkkain tieosuus, jossa kulki keskimäärin 45 000 ajoneuvoa päivittäin. Ruuhkaisimpina aikoina määrä nousi vielä huomattavasti korkeammaksi. Samaan aikaan Lauttasaarentietä kulki edelleen 20 000 ajoneuvoa.

Ongelmien ratkaisu ei kuitenkaan ollut helppoa. Keskeinen kysymys oli, kuinka samaan aikaan voitaisiin liikenneturvallisuutta parantaa, melua ja saasteita vähentää, ruuhkia helpottaa ja samalla turvata saarelaisten joukkoliikenneyhteyksien säilyminen. Keinoja oli monta, mutta ne tapasivat aina kasata ongelmia toisaalle. Turvallisuuden kannalta haasteena oli se, että suurin osa saaren palveluista oli sijoittunut nauhamaisesti päätien varrelle. Erityisesti ostoskeskuksen kohdalla katua ylitettiin paljon. Lauttasaaressa tapahtuikin Helsingin vastaavia alueita enemmän liikenneonnettomuuksia. Tilannetta pyrittiin ratkaisemaan liikennevalojen asentamisella, Lauttasaarentien kaventamisella, nopeusrajoitusten säätämisellä ja tieosuuksien sulkemisella ajoneuvoilta. Lopputuloksena oli useimmiten turvallisuuden näennäinen parantuminen. Liikenteen hidastaminen johtikin ruuhkien lisääntymisen, mikä puolestaan itsessään kasvatti turvallisuusriskiä sekä toisaalta heikensi joukkoliikenteen saavutettavuutta ja lisäsi ympäristöhaittoja.

Yksi ongelma oli se, että Espoon bussiliikenteestä yli 75 prosenttia kulki Lauttasaarentietä pitkin. Pitkällisen keskustelun jälkeen YTV siirsi vuoroja Länsiväylälle siten, että suhdeluku tasoittui. Kolikon kääntöpuolella oli kuitenkin Länsiväylän ruuhkautuminen ja toisaalta jälleen joukkoliikenneyhteyksien heikkeneminen. Espoon suuntaan matkustajia Lauttasaaresta nousi vähän, mutta Helsingin suuntaan Espoon linjat olivat suosittuja. Erityisesti iltaisin ja viikonloppuisin reittiliikenteen väheneminen näkyi.

Ratkaisua kauttakulkuliikenteen ongelmiin haettiin vuonna 1992 Länsiväylää leventämällä. Tämä helpotti Lauttasaaren ruuhkia jonkin verran, mutta toisaalta siirsi liikennesolmun Ruoholahteen, mikä puolestaan haittasi jälleen saarelaisten kulkuyhteyksiä. Lauttasaaren liikennekaaoksen korjaamiseksi yhä useampi helsinkiläispäättäjä alkoi kallistua metroradan rakentamisen kannalle. Vuonna 1997 hanke otti askeleen eteenpäin, vaikka tie oli kivinen. Lauttasaarelaistenkin näkemys vaihteli huomattavasti.

Kuva: Ville Elomaa, Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1995

Lauttasaari vuonna 1995

1995

Lama oli pyyhkinyt yli Suomen eikä se ollut jättänyt väliin Lauttasaartakaan. Alueella oli samat ongelmat kuin muualla kantakaupungin alueella. Työttömyys kasvoi, kulutukseen laitettavien markkojen määrä väheni ja pelko palveluiden saatavuudesta kasvoi, kun pankit, kaupat, kioskit ja liikehuoneistot sulkivat oviaan toinen toistensa perään. Tyhjilleen jääneiden liiketilojen paikalle tuli keskiolutpaikkoja ja kirpputoreja. Ne menestyivät entistä paremmin taloudellisen tilanteen heiketessä. Uudisrakentamista on usein pidetty eräänlaisena kansatalouden kuumemittarina: nousukaudella harjannostajaisia vietetään tiuhaan, mutta laman viimassa rakennustyömaat hiljenevät. Lauttasaaressa kuumemittari kertoi oleellisen: vuonna 1992 ei koko saarella valmistunut yhtään uutta asuntoa. Nousukauden suuret suunnitelmat Koivusaaren, Katajaharjun sekä Lahnalahden ja Ruukinlahden puistojen kaavoittamisesta hiljenivät toistaiseksi. Samalla asuntojen hinnat laskivat ja tarjolla olevien vuokra-asuntojen määrä kasvoi.

Vuonna 1995 Lauttasaaressa asui 18 588 ihmistä. Ruotsinkielisten osuus asukkaista oli pysynyt noin kahdeksassa prosentissa. Ulkomaalaisia oli vain pari prosenttia. Jo huomattavasti aiemmin alkanut eläkeläisten määrän suhteellinen kasvu jatkui: vuonna 1990 yli 65-vuotiaita oli 18 prosenttia, yhtä suuri osuus kuin alle kouluikäisiä oli ollut 40 vuotta aiemmin. Osaltaan tilastot antavat tukea myös väitteeseen, että keskiarvoon nähden Lauttasaari näytti selviävän lamasta melko hyvin ja maine ylemmän keskiluokan kaupunginosana säilyi vakaana. Kaupunginosan asukkaista joka kolmannella oli korkeakoulututkinto ja lukioikäistä koulua kävi lähes 90 prosenttia. Kummatkin luvut olivat selvästi vertailukohtaa korkeammat.

Kuva: Kai R. Lehtonen, Lauttasaari säätiö. (1995).

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
1996

Lauttasaaren vesitorni suljetaan

1996

Modernin Lauttasaaren symboli vartioi näköalapaikaltaan saaren elämää ja toimi päätehtävässään yli 36 vuotta, kunnes se suljettiin tarpeettomana vuonna 1996. Toiminnan lopettamisen taustalla oli vedenkulutuksessa tapahtunut muutos: uudet kodinkoneet ja wc-laitteistot selvisivät tehtävistään pienemmällä vesimäärällä. Kehittynyt runkoverkko takasi sen, että vettä pystyttiin jakamaan riittävällä paineella pitempiäkin matkoja.

Tyhjilleen jääneelle vesitornille etsittiin vuosien varrella korvaavaa käyttöä, mutta suunnitelmat turvavälineiden ja pumppujen testauspaikasta, näköalakahvilan rakentamisesta ja tornin valjastamisesta asuinkäyttöön jäivät kaikki toteutumatta. Esteenä olivat korkeat kustannukset, sillä tilojen muuntaminen toisiin käyttötarkoituksiin olisi vaatinut kalliita alkuinvestointeja. Myös rakennuksen ulkopintojen kulumavauriot vaativat perusteellista ehostusta: vuonna 2008 tehdyn kuntoarvion mukaan korjauskustannukset olisivat olleet 3,7 miljoonaa euroa. Kun tornin kauppaaminen ei tuottanut tulosta ja rakennuslautakunnan esitys tornin suojelemisesta ei edennyt, myönnettiin vesitornin purkamiseen lupa joulukuussa 2013. Varsinainen purkutyö on kuitenkin lykkääntynyt valitusmenettelyjen vuoksi. Vielä emme tiedä seisooko vesitorni paikoillaan yhä ensi vuonna vai saako rakennushistoriallisesti arvokas luomus uuden elämän tutulla paikallaan.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
2002

Puhetta kaavoituksesta

2002

Suunnitelmat metroradan rakentamisesta Lauttasaaren kautta Espooseen toivat kylkijäisinä vaatimuksen yhdyskuntarakenteen tiivistämisestä erityisesti Lauttasaareen suunnitellun kahden aseman lähettyvillä. Tavoite ei ollut uusi, vaan heijasteli paljon laajempi kaupunkisuunnittelun tavoitteita. Espoon Tapiolan tapaisten hajasijoitettujen pistekohteiden aikakausi oli jo menneisyyttä. Modernimpi katsantokanta painotti nimenomaan mahdollisimman tehokasta maankäyttöä erityisesti keskusta-alueiden lähettyvillä. Näkemystä perusteltiin palveluiden järjestämisellä, liikenneyhteyksillä sekä taloudellisilla ja ekologisilla hyödyillä. Vielä 1990-luvun lopulla Lauttasaaren uudisrakentaminen kohdistui Vattuniemeen. Valinta oli luonnollinen, sillä teollisuuden pako oli yhä voimistunut ja tilaa rakentamiselle vapautui helposti. Vanhan vedenpuhdistamon paikalle saatiin vuonna 1999 rakennettua yhdeksän asuinkerrostaloa ja British American Tobacco Nordicin tontille jo aiemmin viisi. Paikallisen muokkauksen sijaan Helsingissä tavoiteltiin kuitenkin paljon laaja-alaisempaa suunnitelmaa uudesta kaupunkirakenteesta.

Uusien pyrkimysten linjaus aloitettiin jo loppuvuodesta 1996, kun yleiskaavan valmistelu Helsingissä aloitettiin. Taustalla olivat rankat lamavuodet. Ne olivat kolhineet suomalaista yhteiskuntaa ja kääntäneet pääkaupungin asukasluvun jälleen kasvuun. Hiljentyneillä työmarkkinoilla Helsinki oli monen työttömäksi jääneen ulkopaikkakuntalaisen toivo. Asukasmäärän kasvu ei kuitenkaan näyttänyt taantuvan tulevaisuudessakaan. Pitemmän aikavälin väestöennusteet toivat kaupunkiin jatkuvasti väkeä hetkellisten suhdannevaihteluiden jälkeenkin ja oli odotettavissa, että asuntojen kysyntä kasvaisi voimakkaasti seuraavien vuosikymmenten aikana. Uusille kaupunkilaisille piti löytää tilaa. Yhdyskuntarakentamisessa tavoitteet olivat kuitenkin korkeammalla kuin pelkässä uudiskohteiden tonttien etsinnässä. Suunnittelupöydälle viedyllä yleiskaavalla Helsingistä haluttiin muokata suorastaan länsieurooppalainen metropoli, jonka elinvoimaisuus ja kilpailukyky taattaisiin rakennustehokkuutta kokonaisvaltaisesti kasvattamalla. Lähtökohtaisesti kaikki rakentamattomat alueet olivat mahdollisia rakennusalueita.

Ensimmäinen versio julkaistiin kaupunkilaisille vuonna 1999. Se oli maltillisestikin ilmaistuna järkytys monelle kaupunginosayhdistykselle. Erityisesti Lauttasaaressa ehdotus synnytti laajan vastarinnan, niin intensiiviseksi rakennustyömaaksi saarta oltiin viemässä. Suunnitelman mukaan Lauttasaareen oli tarkoitus sijoittaa kaikkiaan 65 000 uutta kerrosneliömetriä ja voimakkaimmin rakennustoiminta haluttiin suunnata tulevan metroaseman tienoolle Koivusaareen, Maamonlahden ja Lemislahden alueelle sekä Lauttasaaren eteläkärjestä aina Melkkiin asti ulottuvalle kaistaleelle. Saarelaisten mielestä koko Lauttasaaren sielua oltiin turmelemassa: huomattava osa laajoista virkistysaluista, puistoista ja rannoista oli peitetty karttaan värikynällä. Lauttasaari merellisenä kaupunginosana oli uhattuna. Kritiikin äänitorveksi muodostui Lauttasaari Seura ja erityisesti Lauttasaari-lehti. Kaupungin ja asukkaiden välillä ei näyttänyt löytyvän yhteisymmärrystä, vaikka esityksiä tehtiin, muokattiin ja vedettiin takaisin piirustuspöydälle. Osittain vastarinta voimistui myös siksi, että kaupungin koettiin hoitaneen tiedotustoimintansa ja asukkaiden kuuleminen hyvinkin ylimalkaisesti.

Lopulta yleiskaava kuitenkin julkaistiin vuonna 2002. Vaivalla siihen oli saatu muutoksia, jotka ainakin kompromissina tyydyttivät kaupunginosa-aktiiveja. Ranta-alueiden rakentaminen onnistuttiin estämään, mutta toisaalta kaupunginvaltuustossakin tunteita kuumentaneessa Koivusaaren kysymyksessä jouduttiin tyytymään aikalisään. Se jätettiin myöhemmin ratkaistavaksi. Varmaa oli kuitenkin, että metron varmistuminen viimeistään nostaisi kiistan uudelleen esiin.

Kuva: Osa yleiskaavasta, Lauttasaari-Seura.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
2005

Lauttasaari vuonna 2005

2005

Jos katsotaan Lauttasaaren peruspiirin tilastoja vuodelta 2005, voidaan leikkimielisesti luoda jonkinlainen keskiverto lauttasaarelainen ottamalla kaikkien tärkeimpien muuttujien keskiarvot ja lyömällä ne yhteen ilman minkäänlaista mietintää väitteiden todenperäisyydestä. Tällainen henkilö olisi muualta Helsinkiin muuttanut suomenkielinen 40-64-vuotias korkeakoulutettu nainen, joka asuisi yksin ennen vuotta 1959 rakennetussa omistuskaksiossa. Hänen tulonsa olisi 30 800 euroa vuodessa.

Todellisuudessa vuonna 2005 lauttasaarelaisia oli 18 965, joista Helsingissä syntyneitä oli lähes 42 prosenttia. Suomenkielisiä oli hieman yli 81 prosenttia ja ruotsinkielisiä vastaavasti noin 15 prosenttia. Asuntokuntia saarella oli piirun alle 11 000, mikä teki asuntokunnan keskikooksi 1,73 asukasta. Tulot asuntokunnittain jaettuna oli keskimäärin 53 547, mikä oli yhä reilusti Helsingin keskiarvon yläpuolella. Samoin oli korkeakoulutettujen määrän laita: niitä Lauttasaaressa oli peräti 35 prosenttia yli 15-vuotiaista, mikä lähenteli koko kaupungin huippua.

Tärkeätä tai ei, mutta tilastot paljastavat myös, että 13:a asukasta kohti Lauttasaaressa oli yksi venepaikka.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
2006

Länsimetro saapuu sittenkin

2006

Raiteille rakentuvat joukkoliikenneratkaisut vaativat usein pitkän ajan ennen kuin ensimmäisistä hahmotelmista päädytään valmiiseen reittiin. Työ vaatii paitsi suuren budjetin myös runsaasti arkkitehtuurista, rakennusteknistä ja ympäristömaantieteellistä suunnittelua. Länsimetron kohdalla aikaa kului ennätyksellisen paljon. Ensimmäinen aloite Espooseen suuntautuvalle metrolinjalle tehtiin samaan aikaan kuin aloitettiin Helsingin nykyisen linjan valmistelu vuonna 1955. Tuolloin kaupunginvaltuusto asetti esikaupunkiliikenteen suunnittelukomitean selvittämään jatkotoimenpiteitä. Laskelmat pääkaupunkiseudun asukasluvusta ennakoivat voimakasta kasvua tulevaisuudessa eikä nykyisten joukkoliikenneratkaisujen uskottu kykenevän selviytymään tarpeesta. Lännessä erityisesti Länsiväylälle suuntautuva liikenne oli pullonkaula, jonka kiertäminen nähtiin välttämätöntä. Metroliikennettä pidettiin tässä tilanteessa lopulta taloudellisimpana ratkaisuna.

Metrotoimikunnaksi nimensä vaihtanut kokoonpano julkaisi Reino Castrénin ja Gunnar Steniuksen johdolla vuonna 1963 suunnitelman, jossa Helsingin sisäisen linjan lisäksi metroraide jatkuisi tulevaisuudessa nimenomaan Lauttasaaren kautta Etelä-Espooseen. Toinen linjaus oli piirretty Munkkivuoresta Leppävaaraan. Vuonna 1969 Helsinki päätti toteuttaa itäisen linjan, muttei ottanut virallista kantaa länsimetroon. Linjan suunnittelua jatkettiin seuraavina vuosina, mutta Helsingin metron kohtaama poliittinen vastustus ja taloudelliset epäselvyydet hautasivat lopulta pitkäksi aikaa varteenotettavat suunnitelmat läntisestä vaihtoehdosta.

1990-luvulla keskustelu avautui jälleen toden teolla, ja vuonna 1997 Helsinki ehdotti Lauttasaaren läpi kulkevan linjan rakentamista. Kiistakysymykseksi muodostui ennen kaikkea kustannusten jako. Lopulta syyskuussa Espoon kaupunginvaltuusto päätyi länsimetron kannalle, ja jo aiemmin alkanut suunnittelutyö tiivistyi. Haastava rakennusurakka, lukuisat kaavavalitukset ja odottamattomat tekniset vaikeudet ovat edelleen viivyttäneet rakennustyötä. Vuonna 2013 tarkentuneiden suunnitelmien mukaan liikennöinnin olisi tarkoitus alkaa syksyllä 2016.

Lauttasaarelle länsimetro tarkoittaa paitsi joukkoliikennejärjestelyjen muuttumista myös muutoksia kaupunkikuvaan. Oranssilla aidalla kuorrutettu asemien rakennustyömaa on vallannut paikkansa Lauttasaarentiellä ja Koivusaaren läheisyydessä. Kallioperän räjäytyksistä on tullut arkipäivää. Kenties näkyvin muutos oli kuitenkin päätös Lauttasaaren ostoskeskuksen purkamisesta ja uuden rakentamisesta.

Kuva: K. Levonen.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
2015

Lauttasaari nyt ja tulevaisuudessa?

2015

Vuoden 2002 yleiskaavan jälkeen tulevaisuuden kaupungin suunnittelussa visioita on lähdetty rakentamaan entistä kauaskantoisemmin. Tähtäimessä on se, millainen kaupunki Helsinki voisi kuluvan vuosisadan puolivälissä olla. Keskeinen uudistuksen moottori on entistä voimakkaampia muuttovirtoja povaavat väestöennusteet: vuonna 2050 pääkaupunkiin odotetaan lähes 240 000 uutta asukasta, mikä nostaisi kokonaismäärän 860 000. Luvut vaikuttavat korkeilta, mutta tälläkin hetkellä kaupungin vuotuinen asukaslisäys on lähes 9000 asukasta, mikä ylittää pitkän aikavälin ennusteiden keskimääräisen vuosittaisen väestönkasvun jopa huomattavasti.

Yleiskaavan luonnos julkaistiin loppuvuonna 2014. Lauttasaarelle suunnitelma povaa melkoista remonttia. Nykyisen 22 000 asukkaan kaupunginosaan olisi kaikkien muutosten toteutuessa tulossa yli kaksinkertainen määrä lisää asukkaita. Nykyisten alueiden tiivistämisen ohella tilaa rakennuksille saataisiin siten, että Koivusaareen, Länsiväylän varteen ja Melkkiin sijoitettaisiin kuhunkin noin 5000 uutta asukasta. Kokonaisuutena tämä tarkoittasi, että asukastiheys olisi merkittävästi nykyistä korkeampi ja yltävän kantakaupungin lukuihin. Suuria ennustajan lahjoja ei tarvitse olla, kun voi ennustaa, että kaavoituksesta tullaan vielä keskustelemaan kovin äänenpainoin lähitulevaisuudessa. Erityisesti avoinna ollut Koivusaaren kysymys hiertänee virkamiesten ja kaupunkilaisten välejä.

Jos Lauttasaaren muutosta haluaa tarkkailla, ei tarvitse kurotella edes vuosikymmenien taakse. Tälläkin hetkellä saarella on vireillä huomattavia muutostöitä. Uusia rakennuksia kohoaa, metrojuna odottaa vielä neitsytmatkaansa ja ostarin jälkeensä jättämä kuoppa alkaa täyttyä hitaasti uuden keskuksen juurista. Erityisesti metron tulo muokannee lauttasaarelaisten elämää monin tavoin. Kulkuyhteyksien paraneminen erityisesti saaren keskusalueelle on luonnollisesti saanut laajaa kannatusta. Mutta toisaalta huoli saaren reuna-alueiden liikenneyhteyksien tulevaisuudesta aiheuttaa huolta. HSL on yhdessä kaupunkisuunnitteluviraston kanssa tehnyt alustavan suunnitelmat nykyisten bussiyhteyksien muokkaamisesta. Kaupungilla uskotaan, että luonnos toteutuessaan parantaa tarjontaa Vattuniemestä, mutta heikentää jonkin verran yhteyksiä Katajaharjusta ruuhka-aikoina. Todellisuutta on kuitenkin vaikea tarkoin arvioida etukäteen.

Vastaavasti mahdolliset metron mukanaan tuomat sosiaalisien ja taloudellisten vaikutusten ennakointi ei ole helppoa. Oletettavaa on, että metro voi ainakin marginaalisesti lisätä häiriökäyttäytymistä asemien läheisyydessä. Toisin kuin joskus on väitetty, metro ei itsessään siirrä ongelmia mahdollisilta heikkomaineisimmilta alueilta. Sen sijaan Lauttasaareen suuntautuvan liikenteen lisäys ja sen kasautuminen muutamalle alueelle saattavat nostaa lieveilmiöiden määrää paikallisesti. Näin lienee ainakin tilanne Koivusaaressa. Toisaalta kauttakulku on osaltaan muokannut saaren luonnetta jo pitkään eikä mainittavia vaikeuksia ole aiemminkaan esiintynyt.

Liikkuvuuden kasvu tuo niin ikään taloudellisia vaikutuksia. Kysymys, onko Lauttasaari tässä yhtälössä hyötyjä vai menettäjä, on kuitenkin tulevaisuuden ratkaistavissa. Palveluiden saavutettavuus kuitenkin tulee muuttumaan. Lauttasaaren ympäristön ja viihtyvyyden kannalta monia huolestuttanut asumistiheyden kasvu ainakin oletettavasti lisää lähipalveluita. Miten tämä lisäys suhteutuu kasvavaan asukaslukuun, on keskeinen haaste.

Muutostenkin kourissa Lauttasaari säilyttänee lauttasaarelaisuutensa. Alue on läpi modernin ajan ollut mielenkiintoinen liikkeen ja pysyvyyden sekoitus. Ihmisiä on tullut ja mennyt, mutta saaren ominaispiirteet ovat säilyneet jopa hämmentävällä tavalla. Tämän lienee taannut vahva paikallinen kulttuuriperinne, joka on muokkautunut saaren maantieteellisten reunaehtojen kautta. Yhteisöllisyys on ollut Lauttasaaren suurin voimavara eikä mikään viittaa siihen, että tämä polttoaine loppuisi.

Kuva: Osa Helsingin yleiskaavaluonnoksesta, Helsingin kaupunki.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
2015

Ruska

2015

Kalastajakylästä kaupunginosaksi
2015

Talvi meren rannalla

2015

Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Ihmiset ja yhteisö

Ihmiset ja yhteisö

1857

Julius Tallberg, Lauttasaaren isäntä

1857

Lauttasaaren kartanon omistajan ja huvilayhteisön kehittäjän elämäntarina ei alun perin täyttynyt rikkauksista. Vuonna 1857 kirjanpitäjäisän melko vaatimattomin varoin elättämään perheeseen syntyneen pojan lapsuus loppui 14-vuotiaana, kun isän kuolema pakotti Juliuksen keskeyttämään koulunkäynnin ja pestautumaan rautakaupan apulaiseksi tienaamaan perheelle elantoa. Tarmokas nuori kuitenkin menestyi tehtävissään ja kohosi pian liikkeen esimieheksi. Vuonna 1878 Julius Tallberg suuntasi pääkaupunkiin ja perusti rakennusmestari Elia Heikelin ja arkkitehti Constantin Kiseleffin kanssa rautakaupan. Menestyvä kauppa siirtyi kokonaisuudessaan Tallbergin nimiin vuonna 1887. Vuosisadan vaihteeseen tullessa hän oli ehtinyt perustaa jo sementtivalimon, muurilaastitehtaan sekä rakennuslevy- ja sementtitehtaan, joiden menestyksen ansiosta hän oli kohonnut merkittävään asemaan Helsingin talouselämässä.

Vuodesta 1888 lähtien Tallberg toimi myös kaupunginvaltuustossa, ja onnistui muun toimensa ohella säätiöiden kautta tukemaan erilaisia kohteita. Helsingin ja Lauttasaaren tulevaisuuden kannalta merkittävin lienee Pro Helsingfors -säätiö, jonka tarkoituksena oli Helsingin kaupunkikuvan elävöittäminen ja kaupunkisuunnittelun tukeminen. Hän kustansi myös vuonna 1911 Bertel Jungin ja Eliel Saarisen suunnitteleman Suur-Helsingin yleiskaavan, joka perustui ainakin osittain Tallbergin omiin näkemyksiin pääkaupungin tulevaisuudesta. Lauttasaaresta hän sai alueen, jossa pääsi kehittämään yhteisön elämää.

Kuva Julius Tallbergia esittävästä maalauksesta.

Ihmiset ja yhteisö
1909

Saaren ensimmäinen yhdistys - Drumsö Ungdomsförening

1909

Erityisesti kelirikon aikaan Lauttasaari jäi eristyksiin pääkaupungin elämänmenosta ja sen kehittyvästä yhdistystoiminnasta. Vapaa-ajan täytteeksi saarelle päätettiin kehittää omaa toimintaa. Vuonna 1909 perustettiin koko saaren ensimmäinen yhdistys: nuorisoseura. Julius Tallberg lahjoitti seuralle tontin nykyisen Meripuistotien varrelta heti kartanon hankkimisen jälkeen, ja talon vihkiäisiä vietettiin vuonna 1912. Ajalle tyypillisesti nuorisoseurat toimivat yhteenkuuluvuuden lujittajina ja moninaisen seuraelämän keskuspaikkoina. Siellä laulettiin, soitettiin, näyteltiin, lausuttiin runoja, urheiltiin, ommeltiin ja tanssittiin. Talossa pitivät majaansa myös pieni Lauttasaaren kansakoulu ja suojeluskunta. 1970-luvun alussa vanha puuhuvila paloi korjauskelvottomaksi. Tontin reunalle valmistui jo vuonna 1960 kolme juoksijalegenda Paavo Nurmen rakennuttamaa kerrostaloa. Huvilan paikalle valmistui asuinrakennus vuonna 1973. Vanhan puutarhan merkkejä näkyy lähistöllä kuitenkin yhä edelleen.

Kuva: Holger Degermannin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1911

Miriam Helin

1911

Mirjam Rokkanen syntyi vuonna 1911 Pietarissa, josta muutti perheen mukana Suomeen vallankumouksen alta. Vuonna 1938 hän asettui Lauttasaareen, jossa eli koko loppu elämäänsä, vuodesta 1966 perheen kauppaneuvos-isän Oskar Rokkasen Pohjoiskaari 32:een rakennuttamassa pienkerrostalossa. Isä oli vahvatahtoinen liikemies, joka oli laaja-alaisen sähköalan yrityksen Pohjoismainen Sähkö Oy:n perustaja ja toimitusjohtaja. Yritys oli aikoinaan myös maan suurin levy-yhtiö, jonka listoilla oli kuuluisuuksia aina Tauno Palosta Jukka Kuoppamäkeen. PSO:ssa toimi konttoripäällikkönä 1940-luvulla myös Mirjam. Tytärtään isä ei kuitenkaan halunnut musiikkialalle, vaan painosti tätä insinööriopintoihin. Isä kuitenkin hävisi henkien taistelun: Mirjamista tuli laulaja.

Hans Helinin kanssa avioiduttuaan nimensä vaihtanut Mirjam Helin opiskeli laulajaksi Sibelius-Akatemiassa, josta hän suoritti diplomin vuonna 1942. Hän saavutti pian suuren suosion niin kriitikkojen, alan ammattilaisten kuin tavallisen musiikkia kuluttavan kansan keskuudessa. Vuonna 1948 Helin oli koko Yleisradion soitetuin laulaja. Kirkasääninen sopraano esitti lauluja laidasta laitaan: hän toimi oratoriosolistina, piti yksityiskonsertteja ja tulkitsi jopa iskelmiä taiteilijanimi Anja Sinin suojissa. Vuonna 1950 Helin teki ensiesiintymisensä Pariisissa, jonka jälkeen hänelle tarjottiin oitis oopperasta Wagner-roolia. Avioliitto vei kuitenkin voiton: Mirjam Helin kieltäytyi roolista ja palasi Suomeen.

Laulajanuran ohella Mirjam Helin tuli tunnetuksi laulunopettajana. Ensimmäisen työn hän aloitti Viipurin musiikkiopistossa Lahdessa vuonna 1950 ja Sibelius-Akatemian laulun ja laulupedagogiikan opettajaksi hän siirtyi vuonna 1960. Jälkipolville Mirjam Helin on kenties kuuluisin hänen nimeään kantavasta kansainvälisestä laulukilpailusta. Hans Helin kuoli vuonna 1973. Vuonna 1981 Mirjam ja Hans Helinin nimissä tehtiin Kulttuurirahastolle lahjoitus, jonka turvin kilpailu järjestettiin ensi kerran vuonna 1984.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1913

Lauttasaaren Kasino

1913

Hevosraitiotien epäonninen taival poiki kuitenkin menestystä toisaalla. Liikennöinnin aloittamisen aikoihin Julius Tallberg rakennutti reitin varrelle Hevosenkenkälahteen kahvilan, jonka tarkoituksena oli toimia eräänlaisena levähdyspaikkana. Kahvila sai mahtipontisen nimen: Drumsö Casino. Samalle alueelle avattiin myös Lauttasaaren merikylpylä uimakoppeineen ja verkkopallokenttineen. Yhdistelmä oli avain menestykseen ja pian Kasino saavuttikin kuuluisuutta kaupunkilaisten keskuudessa. Se kilpaili suosiosta jopa Munkkiniemen maineikkaan Kalastajatorpan kanssa. Kahvilan tarina kuitenkin päättyi vuonna 1947, kun sodista ja taisteluista selvinnyt puinen huvilarakennus tuhoutui raivokkaassa tulipalossa. Menestyksen vuodet olivat muutoinkin takanapäin eikä toimintaa enää elvytetty. Täysin sen tarina ei ole jälkipolvienkaan muistoista hävinnyt: uimaranta kantaa yhä nimeä Kasinon ranta ja paikalla toimii suosittu kahvila.

Kuva: Lauttasaaren kasino 1910-luvulla, pöydässä vasemmalla Julius ja Alli Tallberg. Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1913

Hevosraitiotie

1913

Julius Tallbergin uudistustarmo näkyi heti kartanon maiden hankkimisen jälkeen. Toiminnan kehittäminen vaati kuitenkin yhä melko hankalien kulkuyhteyksien parantamista. Laivat toivat ihmisiä saarelle, mutta matka yhä valtaosin metsäisessä maastossa oli hankalaa. Tilanne kohentui, kun hevosraitiolinja vihittiin käyttöön vuonna 1913. Kevyt avoseinäinen vaunu kulki yhden hevosen vetämänä kiskoilla, jotka kulkivat höyrypursilaiturilta ja aina Katajaharjunniemen kääntöpaikalle asti. Jos vuotta myöhemmin avatusta lauttaliikenteestä tuli menestystarina, raitiovaunuliikenteen osa oli toinen: se jouduttiin lopettamaan kannattamattomana jo neljä vuotta toiminnan käynnistämisen jälkeen. Kiskot revittiin ylös ja myytiin.

Kuva: Kuvaaja tuntematon, HKM.

Ihmiset ja yhteisö
1913

Unto Pusa

1913

Viipurissa vuonna 1913 syntynyt ja lapsena perheensä mukana Hyvinkäälle muuttanut kuvataiteilija Unto Pusa asettui jo lukioikäisenä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun oppilaana asumaan Lauttasaareen. Aluksi paikka löytyi tädin kaksiosta, mutta myöhemmin taiteilijauran vakiinnuttua hän palkkasi lauttasaarelaisen arkkitehti Esko Suhosen suunnittelemaan ateljeeasunnon Luoteisväylä 14:ään.

Pusan taidenäkemykselle oli tunnusomaista filosofinen ja teoreettinen lähestymistapa, johon hän oli saanut sysäyksen Pariisin oppivuosinaan Ferdinand Legériltä ja Robert Delaunaylta. Aikansa kuuluisimpien ranskalaisten modernistien ja hollantilaisen De Stijl-ryhmän vaikutus Pusan kuvakieleen oli ilmeinen, mutta silti hänellä oli oma persoonallinen esittävä ilmaisutapansa. Tämä säilyi keskeisenä tekijänä hänen teoksissaan aikakauden erilaiset taidevirtaukset. Vankka rakenne, voimakkaat värit ja taiteellinen synteesi olivat aina läsnä Pusan tuotannossa. Erityisen kuuluisa Pusa oli monumentaalimaalauksistaan, jossa hänen neoplastinen tila-ajattelunsa pääsi kirkkaimmin esille. Taide oli Pusan mukaan tarkoitettu osaksi ihmisten arkea, siksi julkisiin tiloihin ja rakennettuun ympäristöön sijoitetut seinämaalaukset olivat paitsi tärkeitä myös toteuttivat taitelijalle annettua yhteiskunnallista tehtävää.

Oman tuotantonsa ohella Pusa teki pitkän uran opettajana Vapaassa Taidekoulussa, Teknisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla ja kirjekouluna toteutetussa ABC-piirustuskoulussa. Lähes 25-vuotisen rupeamansa aikana hän ehti toimia usean taiteilijasukupolven opettajana. Pusa palkittiin Pro Finland –mitalilla vuonna 1963 ja hän sai professorin arvonimen vuonna 1969.

Kuva: Lauttasaaren säätiön omistama Unto Pusan maalaus Lauttasaaren silta. Lauttasaaren säätiö.

Ihmiset ja yhteisö
1914

Arkkitehtien Lauttasaari: Else Aropaltio

1914

Lauttasaari muistutti sotaa seuranneina jälleenrakennuksen vuosikymmeninä yhtä suurta rakennustyömaata, joka ei koskaan todella valmistunut. Niin intensiivistä asuntotuotanto oli: kun yksi kohta saatiin valmiiksi, telineet siirrettiin jo toisaalle. Saaresta tulikin todellinen rakennussuunnittelun unelma, jossa voitiin toteuttaa moderneja tekniikoita. Kuvaavaa oli, että monet aikakauden huippuarkkitehdit rakennuttivat perheilleen taloja ja asettuivat asumaan saarelle. Kuuluisimpia lauttasaarelaisia arkkitehteja olivat mm. Else Aropaltio, Bertel Gripenberg, Viljo Myyrinmaa, Dag ja Kaj Englund, Heikki Sysimetsä, Niilo Kokko, Saara ja Usko Tilanterä, Aarno Ruusuvuori sekä Heikki ja Kaija Siren.

Lauttasaareen muodostui sodan jälkeen melko yhtenäisiä rakennuskokonaisuuksia. Osittain tämä johtui rakentamiseen kaavoitetun tilan laajuudesta, osittain aikakauden Arava-säännösten tiukoista normeista. Huomattavan panoksen Lauttasaaren arkkitehtuuriin antoi Else Aropaltio, jonka käsialaa on lähes 50 kerrostaloa aina Otavantien vuoden 1939 funkkis-taloista Isokaaren yhdeksän rakennuksen nykyään asemakaavalla suojeltuun kokonaisuuteen. Aropaltion suururakan mahdollistivat ennen kaikkea hänen loppumaton luomisvoimansa, selkeät käytännönläheiset ratkaisut ja hyvä yhteistyö rakennuttajana toimineen aviomiehen Paavo Aropaltio kanssa. Aropaltioiden talot ovat kestäneet aikaa, ja lienee niihin tyytyväinen myös arkkitehti itse. Hän asui loppuelämänsä piirtämässään talossa juuri Isokaarella.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1916

Einar Englund

1916

Lauttasaarelainen Einar Englund otsikoi vuonna 1996 ilmestyneen omaelämäkerran kohtalokkaasti "Sibeliuksen varjossa". Nimi kuvastaa paitsi suuren suomalaisen muille maan säveltäjille omalla tuotannollaan ja nimellään tuomaa painolastia myös uuden sukupolven kapinaa nimekkään kollegan edustamalle tyylille. Englundin teokset edustivat pääosin uusklassismia, ja hänen musiikkinsa koettiin olevan suureellisen kansallisromanttisen tyylin murtaja. Maestro Sibeliuksen musiikin tiukkasanainen kritiikki oli keskeisenä syynä jopa siihen, että Yleisradio asetti Englundin musiikin hetkellisesti boikottiin. Aiemmin kriitikoiden ylistämä musiikin uudistaja menetti jalansijaa Suomen musiikin eturivissä. Häly hälveni kuitenkin ja Einar Englundin rooli tunnustettiin jälleen merkittäväksi.

Einar Englundin nousu Suomen säveltaiteen merkkihenkilöksi ei ollut yksinkertainen. Edes tie suomalaiseksi ei ollut suora: Englund syntyi vuonna 1916 Ruotsin Gotlannissa äitinsä kotimaassa. Perheen tie vei kuitenkin lähes heti nuorimman syntymän jälkeen takaisin Suomeen. Ensin osoitteena oli Oulu, jossa Einarin vanhemmat veljet olivat aiemmin syntyneet. Hetken viivähdyksen jälkeen matka jatkui Helsinkiin, jossa ahvenanmaalainen isä Gösta Englund sai paikan Ruotsalaisesta normaalilyseosta voimistelun ja terveysopin opettajana. Lopullinen kotipaikka löytyi Lauttasaaresta.

Einarin muusikon ura ei sekään näyttänyt alkuun vaivattomalta. Englundien perhe oli taiteellinen. Viisilapsisen poikaköörin kahdesta vanhimmasta, Kajsta ja Dagista tuli kuuluisia funkkisarkkitehteja. Toiseksi nuorin, Göran oli mainostoimiston graafikko. Isä harrasti lausuntaa. Ainoastaan keskimmäinen veljeksistä, Bengt ei seurannut muiden esimerkkiä, vaan loi tiedemiesuran Ruotsissa. Nuorimman musiikilliset kyvyt pysyivät kuitenkin pitkään piilossa. Pianonsoittoa poika harrasti ja pärjäsi siinä, mutta mitään suurta lahjakkuutta eivät vanhemmat hänessä nähneet. Varsinaisia pianotunneilla Einari ei ollut koskaan käynyt, kun hän 16-vuotiaana päätyi konservatorion pääsykokeisiin. Opettajana toiminut Erkki Melartin aavisti kuitenkin kokelaan osaamisen. Nuottilukutaidoton ja valmiita teoksia taitamaton soittaja sai tehtäväkseen improvisoida aurinkoisen kesäpäivän kepeätä tunnelmaa. Siitä aukenivat konservatorion ovet ja musiikkimaailman kunniakorokkeet.

Einar Englund oli kenties kuuluisimmillaan orkesterisäveltäjänä. Erityisesti vuonna 1946 julkaistun Sotasinfonian voidaan sanoa nostaneen hänet maan säveltäjien eturiviin. Sota oli muutoinkin Englundille käännekohta: rintamaolosuhteet hän koki traumaattisiksi, mikä lienee osaltaan vaikuttanut myöhempään taiteelliseen ilmaisuun. Erityisen suuri kolaus oli veli Göranin kuolema vain viikkoa ennen talvisodan päättymistä.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1916

Lauttasaaren VPK

1916

Kansalaisyhteiskunnan läpimurto oli edellisen vuosisadan lopulla käynnistynyt pitkälti vapaaehtoisuuteen perustuneiden palosammutuskuntien toiminnasta. Harvaan asutussa Lauttasaaressa järjestäytyneelle yhteistyölle ei kuitenkaan ollut pitkään tarvetta. Tilanne muuttui kuitenkin pian 1900-luvun alussa. Saaren väkimäärän kasvu lisäsi huvilarakennusten määrää ja tihensi asuntokantaa. Samalla puutalojen ikävä seuralainen tuli pääsi yhä useammin raivoamaan vapaana. Kun apua kaupungin palokunnalta ei hankalien etäisyyksienkään vuoksi voinut apua odottaa, päätettiin Lauttasaareen perustaa oma vapaapalokunta maaliskuussa 1916. Järjestelmällisine harjoituksineen ja yhtenäi-sine asusteineen palokunta näkyi saaren elämässä välittömästi. Omaan rakennukseen yhdistys muutti kuitenkin vasta vuonna 1928, kun kauppaneuvos Tallbergin lahjoittamalle maalle aivan keskustan läheisyyteen rakennettiin tilava puutalo. Ajan tapaan VPK toimi myös monenlaisen vapaa-ajanvieton keskipisteenä. Erittäin suosituiksi muodostuivat palokunnan harjoituskentällä, Isokaaren alkupäässä, järjestetyt kesäjuhlat, jossa sekä saarelaiset että kaupungin nuoriso kerääntyivät tanssimaan ja ottamaan osaa erilaisiin leikkimielisiin kilpailuihin. VPK:ssa toimi myös oma naisosasto. Vuonna 1965 VPK sai uuden rakennuksen Tallbergin puistotie 10:stä aivan vanhan puutalon naapurista.

Kuva: Holger Degermanin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1917

Drumsö Skyddskår

1917

Ensimmäisen maailmansodan heikko sotamenestys, massiiviset miestappiot, pahentunut inflaatio ja kiihtynyt elintarvikepula johtivat jo pitkään epäsuosiossa olleen tsaarinvallan kaatumiseen Venäjällä helmikuussa 1917. Epävarmuus heijastui välittömästi myös Suomen suuriruhtinaskuntaan. Kun Venäjän väliaikainen hallitus ei riittävän nopeasti kyennyt kääntämään kurssia, kommunistit jatkoivat vallankumousten sarjaa ja ottivat vallan käsiinsä jo saman vuoden lokakuussa. Tämä viimeistään johti siihen, että valtiollinen järjestelmä romahti Suomessakin. Maassa ollut venäläinen sotaväki demoralisoitui ja radikalisoitui. Maan oma poliisikin menetti toimivaltansa ja kadotti otteen järjestyksenpitoon. Alkoi kilpailu valtatyhjiön täyttämisestä. Jo suurlakon aikana 1905 oli oltu vastaavassa tilanteessa. Tuolloin syntyivät oikeiston suojeluskunnat ja vasemmiston punakaartit. Nytkin samat voimat aloittivat järjestäytymisen. Pinnan alla jäytänyt eripura odotti roihahtamistaan.

Tässä yhteydessä myös Lauttasaareen perustettiin suojeluskunta: Drumsö Skyddskår. Sisällissodan aikana Lauttasaari oli verrattain rauhallinen paikka. Vaikka kaupunki oli periaatteessa punaisten hallussa, saari pysyi huvilayhdyskunta asukkaiden sosio-ekonomisen taustan mukaisesti valkoisena läpi sota-ajan. Suojeluskuntalaisten tehtävänä olikin lähinnä valvoa saareen suuntautunutta liikennettä. Lokakuussa 1931 Lauttasaaressa aloitti toimintansa Drumsö Marin Skyddsår ja vuonna 1940 Lauttasaaren Suojeluskunta.

Kuva: Suojeluskuntalainen Johan (Jutte) Strömsholm vahdissa lautan lippukioskin edessä toukokuussa 1918. Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1919

Salakuljettajien Lauttasaari

1919

Sisällissota repi yhteiskunnan kahtia. Veriseksi yltyneen välienselvittelyn tauottua yhä jäytävää eripuraa pyrittiin lieventämään mittavilla sosiaalipoliittisilla uudistuksilla: torpparilaki ja maan-lunastuslaki paransivat tilattoman väestön toimeentulo-ongelmia, työaikalaki toi helpotusta teolli-suustyöväen oloihin, oppivelvollisuuslaki vei kaikki lapset kouluun ja uskonnonvapauslaki mahdollisti erilaiset maailmankatsomukset. Huvilayhteisön elämään vaikutti kuitenkin voimakkaimmin vuonna 1919 voimaan tullut kieltolaki. Alkoholin vähittäismyynnin, valmistamisen ja maahantuonnin kieltämisen uskottiin taltuttavan väestöä riivanneen "viinanpirun" ja vapauttavan rahvaan sivistystason kaikista kuristavista esteistä. Lopputulos oli kuitenkin kaikkea muuta kuin toivottu. Kansan jano ei sammunut eikä alkoholituotteiden kysyntä rajoituksista huolimatta ottanut hiipuakseen. Laillisten keinojen kitkeminen synnytti ainoastaan uuden ja kukoistavan rikollisuuden haaran - salakuljetuksen.

Viinan hankintaan varmin tapa oli suunnata rannikolta merelle ja kohti etelää. Suomalaiset salakul-jettajat saattoivat täydentää varastojaan joko ostamalla tuotteita varta vasten aluevesirajojen ulko-puolelle ankkuroituneista pirtulaivoista tai lähtemällä itse viinanhakureissulle Viroon. Salakuljetuksen kuumimpaan aikaan elokuussa 1929 suuret pirtulaivat olivat varanneet lähes 4 miljoonan litraa viinaa pelkästään suomalaisien viinatrokarien tarpeisiin. Tehokas jakelu takasi sen, että spriitä riitti lähes entiseen tapaan: pirtuetsivien haaviin jäi vain kymmenesosa myyntiin tarkoitetusta saaliista. Aluksi salakuljettajat selvisivät lainvalvojien ulottumattomiin yksinkertaisesti nopeampien veneidensä ansioista. Kun pakomatka ei kuitenkaan aina ollut mahdollista, virkavallan väistelystä tehtiin melkoista taidetta. Joskus juomakanistereita jouduttiin kiinnijäämisen pelossa heittämään me-reen, mutta usein epätoivottuja kohtaamisia varten oli kehitelty ovelia piiloja, harhautusoperaatioita ja monimutkaisia peitetarinoita. Toisinaan jouduttiin jopa aseellisiin tulitaisteluihin, joissa ei kuolonuhreiltakaan vältytty.

Pirtulastin saaminen rantaan ilman suurta huomiota vaati riittävän rauhallisen ja syrjäisen sataman, mutta vastaavasti tuotteiden myynnin kannalta laajojen markkinoiden läheisyys houkutti. Myös puhelinyhteydet olivat lähes välttämättömät. Lauttasaari tarjosi kaikki nämä edut, kun salakuljettajat valitsivat hämärätoimilleen otollista paikkaa. Alueella kerrotaankin toimineen enimmillään hieman yli kolmekymmentä päätoimista pirtuisäntää, jotka huolsivat pääkaupungin lukuisia salakapakoita ja palvelivat yksittäisiä ostajia. Janoiset oppivat tuntemaan Lauttasaaren "Pikku-Virona", joka oli aina auki.

Kuva: A. Rönnberg, HKM.

Ihmiset ja yhteisö
1921

Ola Fogelberg

1921

Ola Fogelberg eli tuttavallisemmin Fogeli on yksi Lauttasaaren historian mielenkiintoisimmista hahmoista. 1920-luvun alussa Oulunkylästä Lauttasaareen suunnittelemaansa Villa Havsvikiin (nykyään Pajalahdentie 13) muuttanut Fogeli asui saarella lähes koko loppuelämänsä ja oli monella tapaa osallisena yhteisön elämässä. Hän oli todellinen monitaituri – saaren oma Leonardo da Vinci. Ennen Lauttasaareen tuloaan "Fogeli från Ogeli" oli ehtinyt voittaa Suomen mestaruuden 1000 metrin juoksussa ja pitää hallussaan sekä 800 metrin että 1000 metrin Suomen ennätyksiä. Uransa aikana hän ehti toimia myös keksijänä, seikkailumatkailijana, Pariisin taideopiskelijana, Suomen mainostoiminnan ja animaatioelokuvan uranuurtajana, pääministeri Väinö Tannerin turvamiehenä, Työväen Urheiluliiton ylitulkkina, Elannon mainos- ja palopäällikkönä, Lauttasaaren VPK:n puheenjohtajana, Lauttasaaren taajaväkisen yhdyskunnan valtuuston jäsenenä sekä Lauttasaaren Pyrinnön tilintarkastajana.

Maankuuluksi Fogeli tuli kuitenkin piirustustensa kautta. Yhdessä Jalmari Finnen kanssa toteutettu Janne Ankkanen oli Suomen ensimmäinen jatkotarinana julkaistu sarjakuva. Sitä julkaistiin muutaman kuukauden ajan ennen sisällissodan puhkeamista. Äkkipikainen Ankka muistutti piirtäjänsäkin mukaan kovasti erästä Walt Disneyn myöhemmin tunnetuksi tekemää ankkaa. Tunnetuin Fogelin hahmoista syntyi kuitenkin vuonna 1925, kun Kuluttajain Lehti ryhtyi julkaisemaan Pekka Puupäätä. Suomalaisuuden antisankarin tarina oli aikansa ilmiö: sarjakuva ilmestyi lehdessä yli 25 vuoden ja 1200 jakson ajan. Suosion ollessa suurimmillaan 1940-1950-luvun vaihteessa Pekka Puupää –piirrosalbumeja myytiin lähes 70 000 kappaletta vuodessa. Fogelin tuottoisa aika päättyi lopulta syöpään vuonna 1952. Pekan menestys ei kuitenkaan päättynyt: se siirtyi valkokankaalle.

Kuva: Fogelin omakuva Clara Tallbergin onnittelukortista. Holger Degermannin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Ihmiset ja yhteisö
1927

Kahvilakioski Mutteri

1927

Vuonna 1927 Lauttasaaren höyrylaivasataman yhteyteen rakennettiin kuusisivuinen mutterin muotoinen kahvila, jossa matkalaiset saattoivat nauttia juomia ja lämpimäisiä Drumsö-lauttaa odotellessa. Siellä myytiin myös lauttalippuja. Sillan myötä satama katosi, mutta Mutteri jäi paikoilleen. Vuonna 1945 Lauttasaaren säätiön hankkiessa tonttia toimitilalleen Mutteri siirtyi kaupanteossa säätiön haltuun.

Kuva: Lauttasaaren säätiö. Keskustelu kioskin tarpeellisuudesta kävi kiivaana varsinkin 1990-luvulla. Se oli ajan myötä rapistunut ja sen perinpohjainen kunnostus tiedettiin kalliiksi urakaksi. Vuonna 1995 rakennusta hallinnoinut Lauttasaaren Säätiö myi kahvilan Helsingin vanhusten palvelukotiyhdistykselle, joka suun-nitteli talon rakentamista tontin alueelle. Asemakaavassa suojelluksi merkitty kioski kuitenkin säilyi ja se lopulta ehostettiin entiselleen vuonna 1998.

Ihmiset ja yhteisö
1928

Lauttasaaren Pyrintö

1928

Suomelle menestyksekkäiden Amsterdamin olympialaisten innoittamana myös Lauttasaareen perus-tettiin oma urheiluun keskittynyt yhdistys – voimistelu- ja urheiluseura Pyrintö. Toiminta käynnistyi suotuisissa merkeissä, kun Julius Tallberg lahjoitti seuralle oman Pyrkän kentän. Pyrinnön laajasta lajikirjosta yleisurheilu oli menestyksekkäintä kansallisilla kilpakentillä. Seura piti hallussaan seurajoukkueiden Suomen ennätystä 4x100 metrin viestijuoksussa vuosien 1959–1968 välisen ajan. Juoksijoista Börje Strand vei lisäksi viestiä Suomen 4x400 metrin maajoukkueessa Rooman olym-pialaisissa vuonna 1960 sekä EM-kisoissa Tukholmassa vuonna 1958 ja Belgradissa vuonna 1962. Lisäksi Strand sivusi Voitto Hellstenin 100 metrin Suomen ennätystä vuonna 1959. Pauli Ny teki saman 200 metrillä vuoden 1963 Kalevan kisoissa. Muita aikakauden kuuluisuuksia olivat sei-väshyppääjät Risto Ankio, Yrjö Askolin ja Sakari Orkamo sekä pituushyppääjä Reino Valkama. 1960-luvun mestaruushumun jälkeen menestys hiipui nopeasti, ja lähes kolmenkymmenen Suomen mestaruuden seura paneutui enemmän ruohonjuuritason liikuntatyöhön. Nykyään seura tarjoaa monipuolista liikuntaa niin aikuisille kuin lapsille. Perinteiset lasten olympialaiset uudistetulla Pyrkän kentällä on kesäisin suosittu perhetapahtuma.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1928

Rafael Wardi

1928

Lielahden rannan Hevoshaassa varttunut paljasjalkainen lauttasaarelainen Rafael Wardi (alun perin Waprinsky) oli kouluikäisenä kuin kuka tahansa huvilayhteisön lapsi. Täysin tavallinen ei hänen taustansa kuitenkaan ollut. Perhe oli hyvin kansainvälinen: isän suku oli kotoisin Valko-Venäjältä ja äidin Liettuasta. Kotikielenä puhuttiin suomea, ruotsia, venäjää, jiddishiä ja hivenen hepreaakin. Taiteellisilta lahjoiltaankin hän oli poikkeuksellinen, ja jo nuorena hän ammensi lisätietoutta taideopetuksesta. ABC-piirustuskoulun yliopettaja Unto Pusan opastavat neuvot houkuttivat piirtämisestä kiinnostunutta nuorta koululaista maalaustaiteen pariin. Kirjekoulun kirjeet sinkoilivat tulisieluisen opettajan ja oppimishaluisen pojan välillä. Taidot kehittyvät ja kiinnostus kasvoi. Myös toinen Prisma-ryhmän modernisti, Sam Vanni rohkaisi Wardia tarttumaan ennakkoluulottomasti tutkimattomiin aiheisiin. Hänestä tuli pian vasta 13-vuotiaan taitelijanalun epävirallinen mentori. Lahjakkuus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoittanut sitä, että harrastuksesta oli ammatiksi. Pitkään Wardi suunnittelikin hakeutumista tekstiili-insinööriksi.

Sodan jälkeen Wardien elämä muuttui. Isä oli kuollut potkukelkkaonnettomuudessa Rafaelin ollessa 5-vuotias. Yksihuoltajaksi joutuneen äitinsä Rafael menetti 17-vuotiaana. Samalla perhe hajosi: veli muutti Tanskaan ja sisar Turkuun. Rafael aloitti hopeasepän opinnot, mutta haaveet taidemaalarin urasta veivät kuitenkin lopulta voiton. Wardi tie kulki ensin Taideakatemiaan ja myöhemmin myös Vapaaseen taidekouluun ja Taideteolliseen keskuskouluun. Myös huvilayhteisö oli muutostilassa. Kerrostalot nielivät puutaloja, ja hevoshakakin kaavoitettiin uudisrakentamiseen. Wardi jäi kuitenkin aloilleen. Hän muutti vuonna 1953 huvilan paikalle valmistuneeseen kerrostaloon Ruukinlahdentielle. Talosta tuli pian varsinainen taiteilijayhteisö: saman katon alla asuivat Lasse Heikkilä sekä Paavo Haavikko ja Marja-Liisa Vartio.

Rafael Wardin taiteilijanurasta tuli menestys. Hänet on valittu vuoden taiteilijaksi vuonna 1984 sekä palkittu valtion kuvataidepalkinnolla vuonna 1986 ja Pro Finlandialla 1973. Vuonna 2002 Wardi teki presidentti Tarja Halosen virallisen muotokuvan. Yli 70-vuoden aikana Wardi on kokeillut useita eri tyylejä. Alkukauden abstraktisten sommitelmien rinnalle tuli myöhemmin realistisempia sävyjä. Erityisen kuuluisa Wardi on värikylläisistä öljymaalauksista, johon taidokas keltaisen käyttö tuo vangoghmaisen vaikutelman. Omien töidensä ohella Wardi on toiminut myös opettajana Suomen Taideakatemiassa ja Taideteollisessa korkeakoulussa. Suomalaisessa taideterapiassa hän on ollut kiistaton uranuurtajia.

Kuva: Rafael Wardi vuonna 1963. Wikipedia.

Ihmiset ja yhteisö
1928

Lauttasaaren uusi kansakoulu

1928

Lauttasaarelaisten lasten ensimmäinen varsinainen koulutie kulki Munkkiniemeen, jonne Ramsayt ja Steniukset olivat vuonna 1897 perustaneet ruotsinkielisen kansakoulun. Hankalat kulkuyhteydet ja oppivelvollisuuden puuttuminen merkitsivät sitä, että koulunkäyntiä korvattiin jo varhaisessa vaiheessa kotiopetuksella. Wilhelm Wavulin olikin jo 1800-luvun lopulla järjestänyt kartanon tiloihin tilapäisen opinahjon. Tarve omalle, laajemmalle koululle kuitenkin kasvoi, ja vuonna 1913 aloitti nuorisoseuran talossa toimintansa Lauttasaaren ruotsinkielinen yksityiskoulu. Oppivelvollisuuden tulo vuonna 1921 pakotti kaikki nuoret koulun penkille, mutta suomenkieliselle alakoululle ei saaressa vielä ollut riittävästi oppilaita. Vuonna 1928 asukasmäärä oli kasvanut niin paljon, että uusi suomenkielinen kunnallinen alakansakoulu perustettiin. Vuonna 1930 sekä suomalaisen että ruotsalaisen koulun käyttöön saatiin uusi nykyisellä Pajalahdentielle valmistunut koulurakennus. Kahden vuoden päästä tiloihin sijoitettiin myös lastentarha ja kirjasto. Pian kävi selväksi, että oppilasmäärän voimakas kasvu tarkoitti kuudesta varsinaisesta luokkahuoneesta koostuneessa koulussa tilanahtautta. Väliaikaisratkaisuista ja suuresta luokkakoosta tuli arkipäivää. Vasta suurten ikäluokkien aloittaessa koulutaivaltaan vuonna 1955 valmistui Myllykalliolle toinen koulurakennus.

Kuva: Holger Degermanin kuvakokolema, Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1929

Kansanpuisto Lauttasaareen

1929

Kun Lauttasaaren linnoitusmaat siirtyivät vuonna 1927 Helsingin kaupungin haltuun, päätettiin alueet valjastaa virkistyskäyttöön. Vuonna 1929 avattiin 23 hehtaarin kokoinen Lauttasaaren kansanpuisto saaren eteläosassa, Särkiniemen ja Veijarivuoren alueella. Sen tarkoitus oli olla luonnontilassa pidetty ja erityisesti kasvavalle kaupunkiväestölle suunnattu vapaa-ajanviettopaikka. Alueella sai myös leiriytyä, aluksi teltassa myöhemmin myös pahvista ja kuitulevystä valmistetuissa kesämajoissa. Sotavuosien jälkeen kojuista tuli vähitellen kiinteitä, kun asumuksia ei enää tarvinnut purkaa kesän päätteeksi. Vuonna 1958 alueella oli majoja jo yli 250. Kaupungin leirintäalue toimi Särkiniemen eteläpäässä vuosien 1957 ja 1971 välisenä aikana.

Kuva: Hugo Sundström, HKM.

Ihmiset ja yhteisö
1932

Lauttasaaren kirjasto

1932

Suomen yleisen kirjastolaitoksen läpimurto on vahvasti liitoksissa 1800-luvun jälkipuoliskon fennomaanisen liikkeen rahvaan sivistämisihanteeseen. Nuori kansakunta tarvitsi itsetietoisia ja kehitykselle vihkiytyneitä kansalaisia. Tässä projektissa erityisten kansankirjastojen oli tarkoitus toimia eräänlaisina tiedon aarreaittoina. Palvelulla ei katsottu olevan edes kysyntää sivistyneistön keskuudessa, sillä heillä oli omat yksityiset lukukabinettinsa.

Aktiiviseen kansalaistoimintaan perustuneet yksityiset kirjastot saivat 1800-luvun lopulla rinnalleen myös kunnallisia kirjastoja. Jo vuoden 1866 kansakoululaki oli patistanut kuntia perustamaan kirjastoja koulujen yhteyteen, mutta varsinaisen velvoitteen puuttuessa tavoitteet eivät toteutunet. Vuonna 1878 suunta muuttui, kun Helsingin kaupunki otti kansankirjaston rahoituksen vastuulleen. Helsingin kaupunginkirjastosta tuli näin yleisen kunnallisen kirjastolaitoksen esikuva. Itsenäisyyden alussa kunnan kirjastojen toimintaa helpotettiin yhä: vuoden 1921 valtionapulaki mahdollisti kirjastoille valtionavun ja vuoden 1928 kirjastolaki lopulta teki tuesta lakisääteisen. Määrärahojen niukkuudesta kärsinyt toiminta pääsi tämän jälkeen nopeasti kehittymään.

Vuonna 1932 myös Huopalahden kunta päätti perustaa kirjastot Lauttasaareen ja Munkkiniemeen. Lauttasaaressa toiminta käynnistettiin perinteen mukaisesti kansakoulun tiloissa. Pajalahden koulun opettajainhuoneessa toimineessa kirjastossa oli lainattavissa jo yli 1000 teosta. Vuonna 1949 kirjasto sai uudet tilat ravintola Kultaiselta Ankalta vapaaksi jääneestä huoneistosta Otavantie 9-11:sta (nykyään Otavantie 3:sta). Seitsemän vuoden jälkeen oli edessä jälleen muutto. Lauttasaaren kasvaessa ja lainaustoiminnan vilkastuessa vanhat tilat jäivät ahtaiksi. Uusi osoite oli vuodesta 1956 lähtien Myllykallion koululla. Nykyisen kirjastorakennuksen avajaiset pidettiin puolestaan 15.12.1986 Pajalahdentie 10 a:ssa. Kooltaan kirjasto kasvoi lähes 2,5-kertaiseksi hyötypinta-alan ollessa 768 neliötä.

Kuvassa: Myllykallion kirjaston lainausosasto vuonna 1965.

Kuva: Volker von Bonin, HKM.

Ihmiset ja yhteisö
1933

Drumsö Idrottskamrater, Dicken

1933

Vuonna 1933 Lauttasaaressa aloitti toimintansa urheiluseura Drumsö Idrottskamrater eli tuttavallisemmin Dicken, jonka aktiiviset lauttasaarelaispojat perustivat tiettävästi omien jalkapallo- ja nyrkkeilyharjoitteluaan varten. Harrastukset olivat aluksi puhtaasta liikunnan ilosta kumpuavaa epäviral-lista toimintaa, minkä vuoksi ensimmäisiltä vuosilta on säilynyt vain muutamia hajatietoja. Vuonna 1938 seura pelasi jalkapalloa Helsingin piirin kolmannella sarjatasolla.

Keväällä 1945 lauttasaarelaisessa elokuvateatteri Cleossa pidetyssä kokouksessa toiminta päätettiin tehdä järjestelmällisemmäksi. Tulevien vuosien aikana seura keskittyi jalkapallon ja jääpallon pelaamiseen. Ohjelmistoon tuli pian kesäisin suunnistus ja yleisurheilu sekä talvisin hiihtokilpailut. Vuosina 1946 ja 1947 järjestettiin Lauttasaaren olympialaiset, jossa oli yhteensä jopa lukuisia osanottajia eri ikäluokissa. Syyskuussa 1948 pelattiin Pyrkän kentällä Pyrinnön 20-vuotisjuhlaottelu, joka mainitaan Helsingin ensimmäiseksi valaistuissa olosuhteissa pelatuksi otteluksi. Myöhemmin seura ylsi jalkapallossa useaan nuorten piirinmestaruuteen.

Vuonna 1961 lajikirjoon lisättiin seuran kirkkain timantti, käsipallo. Pelejä oli järjestetty jo sotien jälkeen, mutta toiminta ei vielä tuolloin ottanut tuulta alleen. Vuonna 1980 seura saavutti kuitenkin jo ensimmäisen miesten mitalinsa päätyessään mestaruussarjassa pronssisijalle. Varsinaista tähti-hetkeä saatiin vielä odottaa 13 vuotta, kun Dicken päihitti karjaalaisjoukkue BK-46:n keväällä 1993. Naiset olivat ehtineet korjata mestaruuden jo vuonna 1981.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1933

Drumsö Kanotister ja Drumsö Padlarklubb

1933

Merellinen Lauttasaari takasi luonnollisesti hyvät edellytykset kaikenlaisiin vesiharrastuksiin. Erityisesti saari kunnostautui kanoottiurheilussa, jopa siinä määrin, että seuroja perustettiin lyhyen ajan sisällä kaksi. Vuonna 1933 toimintansa aloitti Drumsö Kanotister (DK) ja vuonna 1935 Drumsö Paddlarklubb. Keskinäinen kilpailu oli varmasti suurin syy toiminnan vireyteen ja sen ammattimaisuuteen. Pian perustamisensa jälkeen DK järjesti ensimmäisen ja sittemmin vuotuiseksi massatapahtumaksi muodostuneen Lauttasaaren ympärimelonnan. Myös kilparadoilla tuli menestystä: vuonna 1938 Tukholmassa DK:n Maggie Kalka voitti naisten maailmanmestaruuden. Helsingin olympialaisissa 1952 niin ikään DK:n Kurt Wires voitti kaksi kultamitalia kajakkikaksikoissa.

Kuva: Holger Degermanin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1934

Partiolaiset valtaavat Lauttasaaren

1934

Heinäkuun lopussa 1934 Lauttasaaressa järjestettiin kymmenpäiväinen kansainvälinen partioleiri. Alue sijaitsi Vattuniementien ja Heikkiläntien välissä. Tapahtuma oli ensimmäinen Suomessa pidetty suurleiri ja sen 700-henkinen osanottajajoukko koostui eriikäisistä aktiiveista. Leirin järjesti suomenruotsalaisten partioliitto F.S.S.F, ja mukana oli kunniavieraina Ruotsin prinssi Gustav Adolf sekä tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud.

Kuva: Bjarne Lönegren. Holger Degermanin kuvakokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Ihmiset ja yhteisö
1939

Ilmapuolustuksen tukikohta

1939

Saksa ja Neuvostoliitto solmivat elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa suuravaltojen välinen Itä-Eurooppa oli jaettu allekirjoittajamaiden kesken etupiireihin. Saksa alkoi toteuttaa sopimusta Puolassa syyskuussa 1939, mikä johti toisen maailmansodan syttymiseen. Neuvostoliitto puolestaan hyökkäsi etupiiriinsä kuuluneeseen Suomeen. Suurvaltojen pelinappulana maa ajautui sotaan ja koko yhteiskunta valjastettiin poikkeusolojen käyttöön. Lautta-saari kuului pääkaupungin ilmapuolustuksen läntisen alueen keskeisiin kohteisiin. Raskas it-patteri 59:n kaksi 76 mm:n it-kanuunaa saivat paikkansa Myllykalliolla jo 6. lokakuuta 1939, muutama päivä ennen yleisen liikekannallepanon alkua. Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 aseistusta lisättiin neljällä kanuunalla. Lauttasaari-Seura yhteistyössä Lauttasaaren Reserviupseerit ry:n, Helsingin kaupungin ja Puolustusvoimain kanssa palautti yhden näistä kanuunoista paikalleen vuonna 1980 Lauttasaaren ilmapuolustuksen muistomerkiksi.

Kuva: 8.Rask.It.Ptri vuonna 1944. SA-kuva.

Ihmiset ja yhteisö
1943

Lauttasaaren yhteiskoulu

1943

Sodan keskellä vuonna 1943 Lauttasaareen perustettiin sekä suomalaisen että ruotsalaisen yhteiskoulun kannatusyhdistykset, jotka ryhtyivät voimakkaasti edistämään oman yksityisen oppikoulun saamista saarelle. Lupaviidakon selvitti ensin suomenkielinen Lauttasaaren Yhteiskoulu, joka aloitti toimintansa vuonna 1945 Lauttasaaren säätiön vuokralaisena. Vuonna 1951 valmistui Else Aropaltion koulun käyttöön suunnittelema rakennus Haahkakuja 5:een. Tilanahtauden vuoksi koulurakennusta jouduttiin laajennetamaan heti viisi vuotta käyttöönoton jälkeen. Kaupunginosan kasvaessa oppilasmäärän lisääntyi edelleen ennakoitua voimakkaampana. Edessä oli jälleen muutto. Vuonna 1968 koulu siirtyikin uuteen, arkkitehtien Kaija ja Heikki Sirenin suunnittelemaan koulurakennukseen Isokaarelle. Muuttovuonna koulu oli Suomen suurin oppikoulu. Peruskoulu-uudistuksen pyyhkäistessä 1970-luvulla maan yli pohjoisesta etelään jäi yksityisstatukselle vielä lukuisia kouluja erityisesti Helsinkiin. Yksi tällainen oli LYK.

Ruotsinkielisen yhteiskoulun tarina oli hieman toisenlainen. Sotavuosien päätyttyä odotus kävi pitkäksi, sillä valtioneuvosto päätyi myöntämään toimiluvan koululle vasta vuonna 1957. Drumsö Svenska Samskolanin (DSS) toiminta päättyi lopulta vuonna 1976.

Kuva: Lauttasaaren yhteiskoulun uusi koulurakennus. Volker von Bonin, HKM.

Ihmiset ja yhteisö
1944

Lauttasaaren selvittämätön murha

1944

Kello 1.58 marraskuun 3. päivän yönä vuonna 1944 tapahtui Lauttasaaressa poliittisesti arkaluontoinen murha, jonka pelättiin kiristävän Suomen ja Neuvostoliiton jo ennestään ongelmallisia suhteita. Elettiin vaaran vuosien aattoa. Jatkosota oli juuri päättynyt Moskovassa solmittuun välirauhaan. Sodasta toipuvan Suomen sisäpoliittiset olot olivat epävakaat eikä maailman valtaansa Itä-Euroopassa laajentuneen Neuvostoliiton todellisista tavoitteista Suomessa ollut vielä selkeää kuvaa kenellekään. Tulevaisuus oli epävarma ja pelottava.

Rauhansopimuksen mukaisesti Suomi oli joutunut luovuttamaan Porkkalanniemen Neuvostoliitolle sotilaistukikohdaksi. Kun Porkkalassa ei ollut suurille laivoille sopivaa rantautumispaikkaa, jouduttiin rahtilaivojen tuoma kalusto ja mukana matkannut neuvostoliittolainen sotaväki siirtämään alueelle maateitse Helsingin satamista. Eräässä tälläisessä Jätkäsaaresta lähteneessä kolonnassa oli mukana myös talousupseeri Ivan Belov. Vain muutaman kilometrin matkan jälkeen kajahti Lauttasaarentien ja nykyisen Gyldenintien risteyksessä lähellä Vulcanin kumikorjaamoa neljä laukausta. Kolonnan kärjessä hevoskärryissä maannut Belov putosi maahan kuolleena.

Selkkaus oli valmis: Neuvostoliiton johtama valvontakomissio lhetti tapahtumasta Suomen hallitukselle nootin, jossa se tuomitsi murhan poliittisena verityönä ja vaati samalla intensiivistä selvitystä. Pelättiin murhan antavan jopa syyn Suomen miehittämiselle. Poliisi kävi tutkimuksiin suurella joukolla. Parin kuukauden aikana kuulusteltiin 2000 ihmistä ja erityisesti kansalaistoiminnassa aktiviisenä mukana olleiden lauttasaarelaisten taustoja selvitettiin. Epäiltynä oli pitkään tuntematon suomalainen upseeripukuinen mies, mutta ampujaa ei löytynyt. Suomalaiset pitivät mustasukkaisuutta todennäköisempänä syynä surmaan. Neuvostoliitto näki murhan olleen suunnitelmallinen tarkka-ampujan aikaansaannos. Totuus jäi selvittämättä, mutta valtioiden välistä suuren luokan selkkausta ei kuitenkaan lopulta tapahtunut.

Kuva: Wikipedia.

Ihmiset ja yhteisö
1944

Lauttasaaren Marttayhdistys

1944

Lucina Hagmanin perusti vuonna 1899 valtakunnallisen Marttaliiton tavoitteenaan sivistää kansaa kotitalousasioissa tietoisten naisten kautta. Liiton toiminta oli rakennettu aktiivisten paikallisyhdistysten varaan, mutta Lauttasaaressa toiminnan käynnistäminen kesti vielä vuosikymmeniä. Jatkosodan päättyminen toi kaiken muun ohella muutoksia aatteellisten yhdistysten toimintaan. Moskovassa solmittu välirauha velvoitti Suomea lakkauttamaan Neuvostoliiton liian oikeistolaisiksi katsomia yhteenliittymiä. Tämän seurauksena aktiivisimmat jäsenet siirtyivät muihin jo olemassa oleviin järjestöihin. Marttaliiton jäsenmäärä lähtikin nousuun nimenomaan Lotta Svärd -järjestön lopettamisen jälkeen. Vuonna 1944 perustettiin lopulta myös Lauttasaareen oma Marttayhdistys.

Kuva: Marttaliiton logo. Marttaliitto.

Ihmiset ja yhteisö
1945

Lauttasaaren säätiö perustetaan

1945

Huopalahden kunnan lyhytikäiseksi jääneen elinkaaren loppuvaiheessa oli käynyt selväksi, että Helsinki kahmaisisi alueen kylät hallintaansa. Kuten muissa liitosalueissa myös Lauttasaaressa heräsi huoli saarelaisten etujen toteutumisesta osana suurta pääkaupunkia. Helsingillä oli aina ollut vahva rooli Lauttasaaren kehityksessä, mutta useimmiten päätökset olivat säilyneet paikallisina. Nyt muutos tuntui arveluttavalta. Huopalahden kunnanvaltuuston lauttasaarelaiset jäsenet näkivät parhaana ratkaisuna säätiön perustamisen, kuten oli tehty joidenkin aiempien esikaupunkiliitosten yhteydessä. Säätiöittämisen ideana oli kerätä liitoskuntien ylijäämävarat yhteen ja korvata omien hallintoelimien lakkauttamisesta aiheutuneet haitat. Huopalahden kunnanvaltuusto puolsi menettelyä ja antoi 15. maaliskuuta 1945 perustetulle Lauttasaaren säätiölle lähes 2 miljoonan markan pääoman.

Kosti Aarno Linnoksen ja Sigurd Steniuksen allekirjoittama perustamisasiakirja vahvistettiin oikeusministeriössä 23. huhtikuuta, jonka jälkeen pidettiin varsinainen perustamiskokous 13. kesäkuuta. Säätiön tehtäväksi tuli "nykyisen Lauttasaaren yhdyskunnan alueella asuvien henkilöiden paikkakunnallisten etujen, henkisen kehityksen ja ruumiillisen kunnon edistäminen, paikkakunnan kaunistaminen ja sen muistojen vaaliminen sekä muu toiminta, joka edistää paikkakunnan yhteistä hyvää ja menestystä." Säännöt velvoittivat myös aktiiviseen paikkakuntalaisten toiveiden kuulemiseen ja toimimaan havaittujen epäkohtien poistamiseksi. Lisäksi säätiö saattoi rahallisesti tukea sen edistämien arvojen mukaista toimintaa.

Toimintaan varten perustamiskokouksessa muodostettiin hallintoneuvosto, joka puolestaan valitsi kuusihenkisen hallituksen. Ensimmäiseksi hallintoneuvoston puheenjohtajaksi valittiin Akseli Kaskela. Hallituksen tärkein tehtävä oli huolehtia säätiön taloudesta. Alkupääoman lisäksi säännöt mahdollistivat testamenttien ja lahjoitusten vastaanoton. Ensimmäisenä lahjoittajana oli toimintansa päättänyt Lauttasaaren yhdyskuntavaltuusto, joka lahjoitti hallussaan olevan Gunnar Tallbergin muistorahaston Pro Drumsön ja Drumsö Samhällets Sportsfonsin varallisuuden säätiölle. Lisävaroja toimintaan saatiin myös Lauttasaaren yhdyskunnalta ja anomuksesta Huopalahden kunnalta.

Lauttasaaren säätiön säännöt antoivat hallitukselle erityistehtävän: säätiön oli toimintaansa varten perustettava oma valistustalo. Tämä oli myös taloudellisesti perusteltua, sillä kiinteään omaisuuteen sijoittamisen toivottiin suojaavan varoja sodan jälkeiseltä inflaatiolta. Tavoite oli selvä, mutta paikkaa ei kuitenkaan helpolla löytynyt. Kaupunki ei ollut valmis kaavoittamaan tonttia kasinonrannasta ja Tallbergin perikunnalta vapautunut kartanorakennus päätyi pitkän tarjouskilpailun jälkeen Allergia-tutkimussäätiön haltuun. Myös Lauttasaaren VPK:n, Lauttasaaren Yhteiskoulun ja Drumsö Svenska Skolföreningin kanssa käydyt neuvottelut yhteisten toimitilojen rakentamisesta jäivät toteutumatta VPK:n vetäytyessä hankkeesta. Lopulta säätiö hankki itselleen kansakoulun vieressä sijainneen Puu-Ukon tontin. Uusi talo vihittiin käyttöön 19. lokakuuta 1947.

Kalliiksi käynyt talohanke hidasti jossain määrin säätiön alkuvuosien taloudellista toimintaa. Vuoteen 1950 tultaessa säätiö oli jakanut vain 40 000 markkaa. Seuraavan viiden vuoden aikana määrä kasvoi lähes kymmenkertaiseksi, ja 1956-1960 jaettavaksi riitti yli 940 000 markkaa.

Kuva: Lauttasaaren säätiön 10-vuotisjuhlat. Lauttasaaren säätiö.

Ihmiset ja yhteisö
1945

Lauttasaaren orkesteri

1945

Sodan arkeen musiikki tarjosi viihdykettä. Soittimet soivat ja laulu raikui niin korsuissa, kanttiineissa kuin kotirintaman tapahtumissakin. Kun rauha koitti, musiikinnälkä ei suinkaan tyrehtynyt. Soitinyhtyeitä perustettiin ennen näkemättömällä vauhdilla. Myös Lauttasaareen saatiin pian oma klassisen musiikin orkesteri. Syksyllä 1944 Lauttasaaren aseveliyhdistyksen selvitysmies Simo Härkönen ja opettaja Martti Lahtinen aloittivat kasaamaan soittajistoa, ja helmikuussa 1945 23 hengen orkesteri oli jo koossa. Se koostui pitkälti Lauttasaareen kotiutuneista siirtokarjalaisista. Uudelle alueelle pakon edessä muuttaneille musiikki toimi eräänlaisena terapeuttina ja yhteisöllisenä hengenluojana. Soittipa kokoonpanossa viulua myös hetken aikaa muuan nuori taiteilija, Unto Pusa.

Toiminnan käynnistäminen vaati lahjoituksia. Ensimmäinen soitin oli lakkautettavan suojeluskunnan piano. Rahallista tukea tarjosivat yritysjohtajat Aulis Aropaltio ja Gunnar Östman. Ensimmäiseksi kapellimestariksi orkesteriyhdistyksen puheenjohtajana toiminut Härkönen sai houkuteltua Einar Englundin. Hänen johdollaan amatöörikokoonpano alkoi myös esiintyä. Kokemuksen kartuttua myös orkesterin sointi hioutui. Yleisön lisäksi positiivista palautetta jakoivat pääosin myös sanomalehtien kulttuurikriitikot. Maine kasvoi ja kokoonpanoon saatiin myöhemmin myös ammattimuusikkoja. Laajentunut toiminta vaati myös rahoitusta. Sitä tarjosi Lauttasaaren säätiö ja Helsingin kaupunki.

Kuva: Lauttasaaren säätiö.

Ihmiset ja yhteisö
1946

Partiotoiminta vakiintuu

1946

Myös partioliikkeen toiminta muuttui voimakkaasti jatkosodan jälkeen. Aiemmin suojeluskuntien nuorisotoiminta oli syönyt partion osallistujamääriä, mutta rauhan tultua virta kävi toiseen suuntaan. Toisin kuin monilla muilla alueilla Lauttasaaressa partiotoiminta oli vireää jo ennen toista maailmansotaa. Pajalahdessa vuonna 1934 pidetty suuri pohjoismainen partioleiri poiki innostusta arkiseen aherrukseen: ensimmäiset poikien ja tyttöjen suomenkieliset lippukunnat perustettiinkin pian seurakunnan alaisuuteen. Lauttasaaren Partiosissien ja Lauttasaaren Tiirojen toiminnan aktiivisin vaihe ohitettiin kuitenkin nopeasti, ja pian sodan tauottua niiden toiminta lopetettiin. Ilman partiota ei saari kuitenkaan joutunut olemaan, kun maaliskuussa 1946 Helsingin NMKY:n avulla perustettiin poikapartio Lauttasaaren Siniset. Vuonna 1952 Keski-Helsingin seurakunnan alaisuuteen siirtynyt lippukunta vaihtoi nimensä Lauttapartioksi. Samalla osoite muuttui Lauttasaarentie 47:stä Isokaari 13:een. Vuonna 1952 alkoi virallisesti myös Lauttasaaren Luotsityttöjen taival.

Partiotoiminta oli erittäin suosittua saarelaisten keskuudessa erityisesti 1960-luvulla, jolloin Lauttapartion jäsenkunta oli yli 200. 1970-luvun alun nuorisoradikalismi toi suuren taantuman erityisesti poikapartion osallistujamääriin. Voimakkaimman kuohunnan jälkeen aktiivisuus toipui lähes ennalleen, kunnes vapaa-ajan harrastusten monipuolistuminen vuosisadan lopulla sai jäsenkehityksen jälleen taantumaan. Lauttapartion ja Luotsityttöjen toiminta jatkuu yhä nykyään ja ne molemmat kokoontuvat Lauttasaaren kirkon tiloissa.

Kuva: Luotsityttöjen piirretty tunnus. Luotsitytöt.

Ihmiset ja yhteisö
1947

Kisa-Siskot

1947

"Keväällä 1947 viisi tarmokasta naista kokoontui keskustelemaan naisvoimisteluseuran perustamisesta Lauttasaareen. Tätä pidettiin tarpeellisena paikkakunnalla, jossa asukasluku oli nousemassa. Perustavan kokouksen 5.5.1947 alkuunpanija ja puheenjohtaja oli rouva Jenni Larha. Hänen apunaan oli sihteerinä rouva Aura Pääkkönen. Muut johtokuntaan kuuluvat olivat rouva Anna-Liisa Pellinen, Annikki Kerttula ja Liisa Tyllinen. Yksimielisesti päätettiin perustaa naisvoimisteluseura Lauttasaaren Kisa-Siskot r.y. ja samalla se liitettiin SNLL:oon. Johtokunta hoiti menestyksellisesti seuran asiat, ja syksystä saattoi jo varsinainen voimistelu alkaa. Voimistelunopettajana toimi rouva Larha neljän vuoden ajan ja kaiken tämän hän teki omasta harrastuksestaan."

Yllä oleva teksti on lainaus Kisa-Siskot ry:n pj:n rouva Inga Kelokorven juhlapuheesta yhdistyksen 10-vuotisjuhlassa Myllykallion kansakoululla 5.toukokuuta 1957. Juhlassa Lauttasaaren Kisa-Siskot esittivät sekä pallo- että vannevoimistelua. Juhlaan osallistui 300 henkeä.

Voimistelua säestettiin alkuaikoina pianolla. Säestäjälle maksettiin yhtä paljon kuin jumpan vetäjälle. Vanhoista pöytäkirjoista ilmenee, että koululta ei useista pyynnöistä huolimatta saatu lupaa käyttää talon pianoa. Niinpä seura järjesti keräyksen ja saaduilla varoilla hankittiin oma piano vuonna 1956. Myöhemmin käyttölupa saatiin. Seuralla oli vuonna 2014 jäseniä 75 ja yksi kunniajäsen.

Lisätietoja: www.lauttasaarenkisasiskot.fi

Ihmiset ja yhteisö
1948

Lauttasaaren Laulajat

1948

Lauttasaaren orkesteri oli puhaltanut saaren musiikkielämän täyteen eloon. Saarella toimi orkesteriyhdistyksen ylläpitämä ja Ester Raition johtama orkesterikoulu ja kansakoulussa koko Helsingin ainoa nuoriso-orkesteri Innostuksen kipinän sytyttyä oli luonnollista, että myös kuorotoiminnalla oli oma tilauksensa. Vuonna 1948 perustettiin sekakuoro Lauttasaaren Laulajat. Sen ensimmäisenä johtajana toimi orkesterin kapellimestari Toivo Lehtelä.

Kuva: Lauttasaaren säätiö.

Ihmiset ja yhteisö
1952

Suomen Saunaseura

1952

Vuonna 1952 Suomen Saunaseura siirtyi Humallahdesta Lauttasaareen uuden saunarakennuksen valmistuttua Vaskiniemeen. Alun perin kansallismielisten lääkärien perustaman yhdistyksen taival oli käynnistynyt kuitenkin jo vuonna 1937. Aatteellisen seuran tarkoitus oli tutkia saunomisen fysiologisia ja lämpöteknisiä vaikutuksia sekä käyttää kerättyä tietoutta saunojen kehittämiseen ja levittää maailmalla tietoutta suomalaisen kansanperinteen terveydellistä vaikutuksista. Olympiatunnelmissa valmistunut ja Heikki Sysimetsän suunnittelema Vaskiniemen saunatalo pitää sisällään nykyään kolme savusaunaa sekä kaksi puulämmitteistä ja yhden sähkölämmitteisen saunan. Jäseniä seurassa on nykyään yli 4000.

Kuva: Volker von Bonin, HKM.

Ihmiset ja yhteisö
1952

Olympialaiset Lauttasaaressa

1952

Toisen maailmansodan sytyttyä Helsingille myönnetyt vuoden 1940 kesäolympialaiset jäivät pitämättä, kuten myös Lontoolle myönnetyt vuoden 1944 kisat. Sota pyyhkäisi mennessään myös Suomelle rakkaan kestävyysjuoksun kulta-ajat. Berliinin mitalisade jäi viimeiseksi moneen kymmeneen vuoteen. Maailmanpalon roihujen viimein laannuttua käynnistettiin verkkaisesti myös kansainvälistä urheilutoimintaa. Vuoden 1948 kesäkisat menivät Lontoolle, mutta seuraava olympiadi oli jälleen omistettu Helsingille. Sodan häviäjävaltion leiman saaneelle maalle kisojen järjestäminen oli paitsi kunniakysymys myös oiva mahdollisuus kohentaa kansallista itsetuntoa ja kansainvälistä arvostusta.

Valmistautuessa vuoden 1952 kisoihin Helsinki saattoi hyödyntää aiemmin rakennettuja urheilupaikkoja ja kisakyliä. Sodan vaurioista ja taloudellisesta niukkuudesta yhä kärsineelle maalle järjestelyt olivat kuitenkin suunnaton voimainponnistus. Varsinkin kisaturistien majoittaminen ja erilaisten palvelujen järjestäminen olivat suurena huolenaiheena. Kylmän sodan alkutahdit oli lyöty, mutta silti uuden matkailubuumin odotettiin tuovan Pohjolaan ennennäkemättömän ryntäyksen. Hotellien, yksityiskotien ja yhteismajoitusten kautta saatiin kapasiteetti nousemaan yli sadantuhannen. Silti 14 000 hengelle päätettiin varata mahdollisuus telttamajoitukseen. Sijoituspaikoiksi valittiin Seurasaari, Lehtisaari ja Lauttasaari. Vuoden 1952 juhannuksen jälkeen pioneerikomennuskunta aloittikin kokoamaan telttakylää kansakoulun eteläpuolelle Tallbergin puistotien, Heikkiläntien ja Haahkakujan väliselle 15 hehtaarin heinikkoiselle aukealle. Valmistuessaan Lauttasaaren viiden telttakylän kokonaisuudessa oli varattu tilat kaikkiaan 6 000 yöpyjälle. Telttoja oli 500, käymälöitä 50, ja paikalle vedettiin juokseva vesi.

Lopulta otaksunta telttakylän vetovoimasta osoittautui ylimitoitetuksi, kuten kisaturistien määrä ylipäätään. Telttojen korkein päivävahvuus jäi alle 350 yöpyjän.

Kuva: Volker von Bonin, HKM.

Ihmiset ja yhteisö
1952

Aimo Tukiainen

1952

Vuonna 1954 Lauttasaareen asettuneen 37-vuotiaan viipurilaisen kuvanveistäjän Aimo Tukiaisen elämä mullistui. Rikkonaisen työläiskodin kasvatti oli Viipurin taiteenystäväin piirustuskoulun iltalinjalta ja myöhemmin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun oppilaana ammentanut Suomen kuuluisimmilta opettajilta alan ammattitaidon ja luovinut tiensä sodanjälkeisen kuvanveistäjäsukupolven eturintamaan. Mainetta Tukiainen oli ehtinyt niittää niin sotamuistomerkkien, alttarireliefien kuin työväkeä kuvaavien monumentaalisten teosten toteuttajana. Ensimmäinen hänen julkinen työnsä oli Karkkilan punaisten muistomerkki. Vuonna 1954 Tukiainen kuitenkin asetettiin aivan uudella tavalla kansakunnan huomion keskipisteeseen: peräti 737 503 suomalaista sitoutui julkisessa varainhankinnassa rahoittamaan pitkään suunniteltua hanketta, jossa epäonnistuminen ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Helsinkiin piti pystyttää marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas, ja järjestetyssä kilpailussa eversti Adolf Ehrnroth oli valinnut voittajaksi Aimo Tukiaisen ehdotuksen.

Aikataulunsa, julkisuuden ja erityisesti patsaan hevososion teknisen toteutuksen hankaluuden vuoksi teos täytti kuvanveistäjän elämän lähes täysin seuraavan kuuden vuoden ajan. Työn Tukiainen valmisti alusta loppuun arkkitehti Osmo Siparin taiteilijalle Tiirasaarentie 27:ään suunnittelemassa ateljeetalossa. Toukokuun lopussa 1960 valmis työ siirrettiin erityissaattueessa Lauttasaaresta sijoituspaikalle Postitalon eteen Helsingin keskustaan. Paljastustilaisuus pidettiin Mannerheimin syntymäpäivänä 4.6.1960.

Realistisen kuvaustaiteen edustajana aloittanut Tukiainen muokkasi suurtyönsä jälkeen taiteellista minä-kuvaansa ja siirtyi vapaampaan sommittelutapaan ja materiaalien työstämiseen. Tästä huolimatta hän ei hylännyt monumentaalisia teoksia. Yhtenä esimerkkinä hänen myöhäistuotannostaan on vuonna 1973 julkistettu Lauttasaaren sankarihautamuistomerkki, Katkaistu elämä. Kaikkiaan Aimo Tukiainen teki mittavan uransa aikana 46 julkista teosta, 153 vapaata veistosta, 93 muotokuvaa ja 89 mitalia. Lisäksi hän toimi lukuisissa taidealan luottamustehtävissä.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1958

Lauttasaaren kirkko

1958

Seurakunnallisesti Lauttasaari liitettiin osaksi Helsinkiä vuonna 1939, mutta omaa kirkkoa ei saarelle vielä hetkeen saatu. Jumalanpalvelukset pidettiin Lauttasaarentie 16:n katutason liiketiloissa. Tuolloin Lauttasaaren seurakuntatyön johtajana toimi maan kuulu runoilija ja pappi Lauri Pohjanpää. Kun Lauttasaari vihdoin vuonna 1956 irrotettiin Keski-Helsingin seurakunnasta omaksi kokonaisuudekseen, suunnitelmat Lauttasaaren kirkon rakentamiseksi olivat jo pitkällä.

Uusi kirkkorakennus vihittiin käyttöön syyskuussa 1958. Sen olivat suunnitelleet lauttasaarelaiset arkkitehdit Marja ja Keijo Petäjä. U-kirjaimen muotoisessa ja lattiapinta-alaltaan yli 5000 neliön rakennukseen tehtiin kaksi kirkkosalia suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä toimituksia varten. Tämän lisäksi kokonaisuuteen sisällytettiin myös työ- ja kerhotiloja. Kellotornin kolme kelloa saatiin suurella vaivalla nostettua paikoilleen maaliskuussa 1957. Suurin kelloista painoi lähes tuhat kiloa, mikä aiheutti ensi yrittämällä torniin kiinnitetyn teräksisen nostokurjen taipumisen massiivisen painon alla. Toinen yritys päättyi puoleen väliin, kun nostokoneen kitka loppui. Kolmas kerta sanoi toden. Työpäivä päättyi kuitenkin traagisesti, kun rakennusmies putosi tornista ja kuoli. Vuoden päästä tornin huipulle nostettiin risti, joka lähes 20 metrisenä oli korkeampi kuin monet alueen kerrostalot. Sen paino oli vielä kellojakin mahtavampi: lähes 4000 kg.

Kuva: Postikortti Lauttasaaren kirkosta. Vasemmalla suomenkielinen ja oikealla ruotsinkielinen kirkko. Holger Degermanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Ihmiset ja yhteisö
1959

Helsingfors Segelklubb

1959

Kuten muukin yhdistystoiminta, myös purjehdusseurojen perustaminen vilkastui kansalaisyhteiskunnan läpimurron myötä 1800-luvun lopulla. Työn ja vapaa-ajan eriytyminen sekä ansiotason nousu rohkaisivat erityisesti kaupungeissa uudenlaisen yhdistystoiminnan pariin. Vuonna 1899 aloitti toimintansa Helsingfors Arbetare Segelklubb, jonka yli sadan hengen jäsenistö koostui huomattavilta osin kaupungin kirjapainoissa työskentelevistä. Vuonna 1919 seuran nimi muutettiin muotoon Helsingfors Segelklubb. Seuran kotisatama toimi vuoteen 1924 asti Kellosaaressa, jonka jälkeen osoitteena oli aina vuoteen 1958 Iso Pässi. Nykyisen Ruoholahden kaupunginosan rakentuessa satamat jäivät kumpikin täyttömaan alle. Uusi koti löytyi vuonna 1959 Lauttasaaren itärannalta, minkä jälkeen seura on ollut tiiviisti osa saaren yhteisöllistä toimintaa. Se on kerännyt yhteen sekä lajin harrastajia että kilpapurjehtijoita. Seuraa ovat edustaneet mm. olympialaisten vuoden 1980 kultamitalisti Esko Reckhardt, vuoden 2012 hopeamitalisti Tuuli Petäjä-Sirén sekä vuoden 2012 pronssimitalisti ja maailmanmestari Mikaela Wulff.

Kuva: HSK:n logo. Helsingfors Segelklubb.

Ihmiset ja yhteisö
1959

Lautta-Pojat

1959

Lauttasaaren historiasta löytyy menestystä myös lentopallossa. Lauttasaarelaisen Lautta-Poikien kansallinen menestys ajoittui kahteen osaan: 1960-luvun loppuun ja 1970-luvun loppuun. Tuona aikana seura oli mukana miesten pääsarjassa yhteensä 12 kautta. Ennen vuonna 1982 tapahtunutta yhdistymistä toisen helsinkiläisen seuran Johanneksen Poikien kanssa LaPa:n suurimmiksi saavutuksiksi jäivät Suomen Cupin voitto ja SM-hopea vuodelta 1977.

Kuva: Wikipedia.

Ihmiset ja yhteisö
1963

Lauttasaari-Seura perustetaan

1963

Sota-aika toi Suomeen suuren yhteiskunnallisen muutoksen. Luovutetun Karjalan evakot pakkasivat omaisuutensa ja jättivät taakseen rakkaan kuntansa. Jotta vanhat tavat ja käytännöt eivät unohtuisi, päätettiin perustaa erilaisia seuroja varmistamaan toiminnan jatkuvuus. Innostus levisi myös muualle Suomeen. Myös nopea kaupungistuminen lisäsi paikallista kulttuuriperinnettä vaalivien kotiseutuyhdistysten määrää. Maalaiskunnissa toimintaan vihkiytyneitä yhdistyksiä oli ollut jo pidempään, mutta kaupungeissa toiminnalle ei pitkään nähty minkäänlaista tarvetta. Kaupunkilaisuus koettiin lähtökohtaisesti juurettomana, sillä lähes jokaisen suomalaisen sukuhistoria kumpusi lopulta maaseudulta. Kun muuttoliikkeen myötä kaupunkeihin saapuneet kiinnittyivät pikku hiljaa uusiin asuinpaikkoihinsa, ajatus kaupunkilaisesta kotiseututoiminnasta virisi voimallisemmin. Helsingin ensimmäinen kaupunginosayhdistys perustettiin kylämäiseen Käpylään jo vuonna 1940. Sodan jälkeen Käpylän esimerkkiä seurasivat monet Helsingin kantakaupungin alueet ja lopulta myös lähiöt. Liitosalueista ainoastaan Lauttasaaressa ja Pakilassa ei vielä 1960-luvun alussa ollut omaa yhdistystä.

Lauttasaaressa viivästys johtui pitkälti siitä, että Lauttasaaren säätiö kaiken muun ohella vastasi myös kotiseututyöstä. Se osallistui myös vuonna 1934 perustetun Helsinki-Seuran tilaisuuksiin. Syksyllä 1962 säätiössä kuitenkin päätettiin, että myös Lauttasaaren oli pysyttävä mukana kehityksessä. Seuran muodostaminen oli pitkälti perusteltua. Sääntöjen mukaan säätiöllä oli muutoinkin runsaasti tehtäviä, joiden hoitoon meni inhimillisiä voimavaroja. Seuran nähtiin myös tuovan saaren etujen ajamiseen entistä kansanvaltaisemman ja laajapohjaisemman tahon. Lauttasaaren liittäminen Helsinkiin ei ollut varsinkaan kunnallistekniikan osalta käynyt vaivatta, ja seuran kautta toivottiin lisää tukea ja painostusvoimaa saarta koskevissa asioissa. Jossain määrin säätiössä pelättiin mahdollisen uuden seuran tarkoitusperiä. Oliko säätiöllä itsellään oikeutusta seuran ollessa näkyvämpi tekijä Lauttasaaren arkisessa toiminnassa.

Estääkseen hankkeen politisoitumisen säätiö otti hoitaakseen uuden seuran alustavien sääntöjen muokkauksen. Helmikuussa 1963 väliaikaisen toimikunnan puheenjohtaja Seppo Ojalan johdolla kokoontunut kansalaiskokous päätti yksimielisesti perustaa Lauttasaari-Seuran. Sen tehtäväksi tuli edistää kulttuuripyrintöjä, valvoa asukkaiden yhteisiä etuja, kehittää hyvää tarkoittavia aatteellisia harrastuksia, vaalia alueen kauneusarvoja ja syventää kotiseututietämystä. Toiminnan oli ennen kaikkea perustuttava lauttasaarelaisten omaan aktiivisuuteen. Kokouksen valtuuttamina Väinö Pensala, Seppo Ojala ja Keijo Syväniemi allekirjoittivat seuran perustamiskirjan ja kirjata ensimmäiset varsinaiset säännöt.

Yhteistyö säätiön ja Seuran välillä muodostui luontevaksi. Varsinkin kaupungin suuntaan lauttasaarelaisten etuja ajettiin yhteistuumin. Monissa muissa kaupunginosissa tämä ei suinkaan aina ollut täysin itsestään selvää.

Nykyään Seura toimii sen arvolle hyvin sopivassa paikassa: Lauttasaaren vanhimmassa rakennuksessa, Punaisessa huvilassa.

Kuva: 50 vuotiaan Lauttasaari-Seuran juhlalogo. Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1964

Lauttasaari-päivät

1964

Kotiseututoimintaan ovat perinteisesti kuuluneet erilaiset paikalliset tilaisuudet, joissa on järjestetty yhteisöllistä ohjelmaa ja esitelty alueen toimintaa, yrityksiä, yhdistyksiä ja henkilöitä. Perinteet olivat Lauttasaaressakin pitkät. VPK:n, nuorisoseuran ja suojeluskunnan järjestämät iltamat kokosivat saarelaisia erilaisten rientojen pariin jo 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Myöhemmin suuren yleisösuosion saavutti erityiset Lauttasaari-päivät. Ensi kerran syksyllä 1963 vastaperustetun Lauttasaari-Seuran ja Lauttasaaren säätiön yhteistyössä järjestämästä tilaisuudesta kehkeytyi pian vuotuinen juhla, jonka tapahtumakirjo laajeni ja kattoi monenlaista toimintaa eri-ikäisille. Vuonna 1977 ohjelmistoon otettiin juoksutapahtuma, Lauttasaaren ympärijuoksu.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1968

Lauttasaari-lehti ilmestyy ensimmäisen kerran

1968

Joulukuussa 1968 Kauko Mustonen julkaisi ensimmäisen numeron lauttasaarelaisten omasta kaupunginosajulkaisusta. Viikoittain ilmestyneen Lauttasaari-lehden tarkoitus oli käsitellä ainoastaan saaren tapahtumia, toimia mielipidevaikuttajana ja olla eräänlainen keskusteluareena yhteisöä puhuttaville teemoille. Vaatimattomista lähtökohdista ja pitkälti Mustosen omien voimanponnistelujen kautta lehti vakiinnutti asemansa tärkeänä osana lauttasaarelaisuutta. Olikin luontevaa, että myöhemmin lehden toimitustyöhön liittyi myös lauttasaarelaisten oma edunvalvoja Lauttasaari-Seura. Virallisesti lehti ostettiin seuran nimiin vuonna 1985.

Vuonna 2015 perjantaisin ilmestyvän ilmasijakelulehden viikoittainen painosmäärä on 11 800 kappaletta.

Kuva: Lauttasaari-lehden etusivun tunnus. Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1973

Lauttasaaren Musiikkiopisto

1973

Vuonna 1973 Lauttasaaren yhteiskoulun johtokunta päätti perustaa saarelle vuorille suunnatun musiikkiopiston. Toiminta käynnistyi vauhdilla ja toiminnasta tuli pian erittäin suosittua. Jo ensimmäisenä vuonna halukkaita oli enemmän kuin opetukseen oli mahdollista ottaa. Vuonna 1982 musiikkiopiston erilaisia palveluita käytti 250 henkeä. Musiikkiopisto toimi pitkään yksityisellä rahoituksella, mikä ajoittain aiheutti turhia haasteita toiminnan suunnittelussa. Vuonna 1992 tilanne korjaantui, kun opistolle annettiin oikeus valtionapuun. Samana vuonna opisto muutti uusiin vuokratiloihin Myllykallion koululle. Musiikkiopiston hallituksen voimahahmona toimi pitkään Lauttasaaressa asustanut laulajatar Mirjam Helin.

Kuva: Lauttasaaren säätiö.

Ihmiset ja yhteisö
1975

Vanhustentalo valmistuu

1975

Lauttasaaren asukkaiden ikääntyminen näkyi myös saaren elämässä. Erilaiset senioriyhdistysten luku- ja jäsenmäärät kasvoivat ja toisaalta puheet vanhusten hoidosta saivat aivan uutta pontta. Lauttasaaren seurakunnan ohella säätiö saattoi suunnata rahallisia voimavarojaan vanhusten asialle. Vähävaraisten tukemisen lisäksi säätiö oli merkittävässä osassa, kun Lauttasaareen alettiin toden teolla suunnitella omaa vanhainkotia vuonna 1967. Tukea tavoitteille annettiin myös Helsingin huoltovirastosta, jonka arvion mukaan vanhusten määrä koko kaupungissa tulisi lähi vuosikymmenien aikana kasvamaan selvästi. Laitosapua tarvitsevien lisätiloista oli huutava pula. Kaupungin positiivinen suhtautuminen takasi myös sen, että tontti vanhainkotia varten järjestyi verrattain mutkattomasti Pohjoiskaari 1-3:sta. Hanketta varten perustettiin oma säätiö, jolle suuri joukko lauttasaarelaisia seuroja ja yhdistyksiä antoi lahjoituksia. Veikko Malmion suunnittelema talo vihittiin käyttöön syyskuussa 1975.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1976

Liikennepuisto

1976

Syksyllä 1968 Lauttasaaren säätiön hallituksen jäsen Teuvo Hassinen ehdotti, että Lauttasaaren rakennettaisiin liikennepuisto. Vastaavanlaisia lapsille tarkoitettuja liikennesääntöjen opettelupaikkoja oli pystytetty ympäri Suomea ja Helsingin Auroran liikennekaupunki toimi eräänlaisena esimerkkitapauksena. Hanke lähti liikkeelle myötätuulessa, sillä taustavoimaksi saatiin myös Lauttasaari-Seura. Voimakkaasta tahtotilasta huolimatta työn loppuunsaattaminen kesti useita vuosia. Lopulta vuonna 1976 vietettiin Hevosenkenkäpuistossa suureelliset avajaiset, johon saapui yli tuhat saarelaista. Innostunut vastaanotto ei kuitenkaan siirtynyt arkeen, ja ohjaajien puutteessa puisto jäi vähälle käytölle. Tila heräsi kuitenkin uuteen eloon myöhemmin: tilalle nousi skeittipuisto, jonka nuoriso pian otti omakseen.

Kuva: Liikennepuiston avajaiset vuonna 1976. Lauttasaaren säätiö.

Ihmiset ja yhteisö
1978

Touhun Pojat Lauttasaari, ToPoLa

1978

Lauttasaari on aina huvila-asutuksen alkuajoista lähtien ollut urheileva ja ulkoileva yhteisö. Liikunnan riemua on haettu paitsi eri lajeihin vihkiytyneistä seuroista myös spontaanisti syntyneistä tapahtumista. Saarella on hiihdetty, hypätty mäkeä, lasketeltu, melottu, purjehdittu, uitu, luisteltu, palloiltu, tanssittu, voimisteltu ja tietenkin juostu. Myös koripallolla on perinteitä Lauttasaaressa. Aluksi toiminta tuli kaupunginosan ulkopuolelta: 1950-luvun lopulta lähtien maan ehdottomaan eliittiin kuulunut munkkiniemeläinen Torpan Pojat harjoitteli ennen menestyksen aikojaan Myllykallion vanhalla tanssilavalla. Sodan jälkeisinä vuosina kaksi SM-mitalia voittanut Karhun Pojat puolestaan yritti laajentaa toimintaansa perustamalla 1960-luvulla Lauttasaareen oman kaupunginosajoukkueen. Koripalloa harrastettiin 1970-luvulla myös monitoimiseura Pyrinnössä, mutta päähuomio oli kuitenkin edelleen muissa lajeissa.

Varsinaisesti koripallo vakiintui saarelle vasta vuonna 1978, kun Lauttasaareen perustettiin oma koripalloon erikoistunut seura, ToPoLa. Kuten lyhenteestä voi päätellä, seuran synty oli kiinteästi yhteydessä Torpan Poikiin. Munkkiniemeläisten aktiivinen koripallotoiminta oli houkuttanut myös joukon lauttasaarelaisia nuoria lajin pariin. Kun matka saarelta Laajalahden toiselle puolelle oli pitkä, päättivät poikien vanhemmat perustaa seuran kotisaarelle. Seuran nimeksi oli tarkoitus tulla Lauttasaaren Torpan Pojat, mutta nimen rekisteröintiä ei nimien samankaltaisuuden vuoksi hyväksytty. Tämän vuoksi hankkeen puuhamies Tom Hynninen ehdotti, että seuran nimen olevan virallisesti Touhun Pojat Lauttasaari.

Toiminta on laajentunut huomattavasti historian kuluessa. Nykyään seurassa on yhteensä 16 eri-ikäisten joukkuetta ja jäseniä kaikkiaan noin 300.

Kuva: ToPoLan logo. Touhun Pojat Lauttasaari.

Ihmiset ja yhteisö
1978

Taistelu kartanosta - Rakennussuojelu puhuttaa

1978

Kaupungin kasvu ja erilaisten toimintojen modernisoituminen johti siihen, että varsinkin keskusta-alueella sijainneita vanhojen, huonosti muunneltavissa olleiden ja matalien rakennusten täyttämiä tontteja alettiin kaavoittaa uudelleen. Monin paikoin tämä johti hyvinkin lyhytnäköiseen toimintaan, jossa kulttuuri- ja rakennushistorialliset sekä arkkitehtoniset arvot sivuutettiin tyystin. Purkutöistä ja vimmaisesta uudisrakentamisesta tuli niin yleisiä, että alettiin puhua taudista. Turku sai tästä kyseenalaisen kuuluisuuden, mutta samassa kelkassa oltiin myös Helsingissä. Lauttasaaressa tilanne oli samanlainen, joskin taustat olivat erilaiset. Huvilayhteisön muutos kaupunginosaksi tarkoitti väistämättä vanhojen talojen purkamista. Toisinaan se oli esimerkiksi puurakennusten kuntoon vedoten täysin perusteltua. Muutos oli välttämätön, mutta sen laajuus herätti keskustelua. Voimakkaimmin vastarinta heräsi kuitenkin vasta 1970-luvun lopulla, jolloin suojeltavia kohteitakaan ollut enää montaa. Toisaalta samalla niiden arvo merkittävinä kohteina oli kohonnut.

Vuonna 1978 Lauttasaaressa käytiin kaksi näytelmää, joista yhdessä aiheettomaksi koettu muutostyö onnistuttiin estämään, toisessa ei. Ensin oli edessä epäonnistuminen. Melkonkadun kerrostalorakennuksen juuri valmiiksi saanut Rakennus Oy Puolimatka oli hankkinut itselleen tontin Pohjoiskaari 10–25:stä. Tontilla sijaitsi hieman rapistunut, mutta vielä kunnostettavissa oleva Sumeliuksen huvila. Vaikka virallista suojelupäätöstä rakennuksesta ei ollut, Lauttasaari-Seura katsoi villan säilyttämisen arvoiseksi ja aloitti keskustelun rakennuttajan kanssa sen tavoitteista tontilla. Neuvottelujen ollessa vielä kesken rakennusyritys kuitenkin aloitti purkutyöt. Vastaanotto oli myrskyisä, mutta mitään ei ollut tehtävissä.

Voitto tuli kuitenkin kenties tärkeimmän mahdollisen rakennuksen kohdalla. Asemakaavan mukaan ostoskeskuksen viereen joutunut kartanon tontti oli kaavoitettu asunto- ja liiketiloiksi. Ongelma oli tiedossa, mutta kartanon omistanut Suomen Punainen Risti oli sitoutunut pitämään kiinni rakennuksesta. Vuonna 1977 tilanne muuttui, kun paloviranomaiset vaativat SPR:ä siirtämään sairaalatoimintonsa toisaalle. Pelko rakennusoikeuden käyttämisestä ja kartanon sekä Punaisen huvilan jyräämisestä heräsi. Säätiö ja seura vetosivat yhteistuumin päättäjiin, että kaupunki hankkisi tontin omistukseensa ja siten estäisi purku-uhan nyt ja tulevaisuudessa. Kaupungin päättävät elimet päätyivät lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen kannattamaan esitystä. Tontti päätyi kaupungille siten, että Punaiselle Ristille luovutettiin uusi tontti Pajalahdentien varrelta.

Täysin ei ongelma kuitenkaan vielä ratkennut. Lauttasaaressa ei luotettu liioin siihen, että kaupunki ei pyörtäisi päätöstään tulevaisuudessa tonttien hintojen mahdollisesti noustessa. Kun kartanon tontin suojelu vaati näin käytännössä uuden kaavan vahvistamista, tarkoitti se automaattisesti aikaa vievää byrokratiaa. Sumeliuksen huvilan kohtalosta viisastuneena Lauttasaari-Seura pyysi kaavamuutoksen vireilläoloajaksi lääninhallitukselta purkukiellon tontin rakennuksille. Toukokuussa 1979 kaava hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa.

Kartano oli pelastettu, mutta keskustelu sen käyttötarkoituksesta jatkui. Tarkoitus oli, että alue olisi päätynyt saarelaisten käyttöön. Työ osoittautui hankalaksi. Kartano toimi aluksi vanhainkotina, mutta viime vuosina se on ollut tyhjillään. Kartanoon on kaavailtu päiväkotia ja kirjastoa, mutta niiden vaatimiin tarpeisiin kartanoa ei lopulta voitu muokata. Lauttasaari-Seura on ajanut viime vuosina kartanon muuttamista kulttuuri- ja ravintolatiloiksi. Työ on siltä osin vielä kesken.

Punainen huvilan kohtalo on ollut seesteisempää: vuonna 1983 Lauttasaari-Seura vuokrasi sen käyttöönsä. Tiloissa on myös Lauttasaari-lehden toimitus.

Kuva: Sumeliuksen huvila vuonna 1971. Holger Degermannin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Ihmiset ja yhteisö
1980

Nyländska Jaktklubben

1980

Vuonna 1861 perustettu ruotsinkielinen NJK on Suomen vanhin, arvokisaosallistujien määrässä mitattuna menestyksekkäin ja yli 2 600 jäsenellään maan suurin purjehdusseura. Sen kotisatama on sijainnut Valkosaaressa jo vuodesta 1885. Saari on idyllinen osa merellistä Helsinkiä ja sen vuonna 1900 käyttöönotettu paviljonki rakennushistoriallisesti merkittävä kokonaisuus. Kooltaan pieni saari ei kuitenkaan enää mahdollistanut laajentunutta toimintaa 1970-luvun lopulla. Tämän vuoksi seura rakensi Koivusaareen uuden purjehduskeskuksen vuonna 1980. NJK:n tulevaisuus saaressa on tällä hetkellä avoin, sillä kaupungin rakennussuunnitelmat ja seuran tavoitteet toiminnan kehittämiseen näyttävät olevan vaikeasti soviteltavissa yhteen.

Kuva: NJK:n logo. Nyländska Jaktklubben.

Ihmiset ja yhteisö
1982

Rannat ja puistot kuntoon!

1982

Lauttasaari on merellinen helmi, jossa purjehtiminen, uiminen ja ulkoilu on läpi pitkän historian ovat olleet aivan keskeisessä osassa. Sodan jälkeen kaupungin käyttövarat olivat huvenneet ja liitosalueiden kunnallistyöt veivät suurimman huomion. Puistojen ja virkistysalueiden ylläpito jäi lähes tyystin paitsioon. Lauttasaaressa ongelmana oli vielä luovutussopimus, joka astui voimaan lopullisesti vasta 1958. Vihdoin vuonna 1961 kaupunki antoi alueen kunnostamiseen 13 miljoonan määrärahan. Näillä varoilla täytettiin Lahnalahden vesijättömaa, bulevardisoitiin Tallbergin puistotie sekä kunnostettiin Kasinon rantaa ja pienempiä puistoalueita. Hieman myöhemmin lauttasaarelaiset voittivat kolme pitkää kaupungin kanssa käytyä kiistaa, jotka vaikuttivat alueen virkistyskäyttöön. Ensin onnistuttiin estämään betonitehtaan ja myöhemmin hiekkasataman rakentaminen. Lopulta vuonna 1971 myös Särkinokka vapautui leirintäalueelta saarelaisten omaan käyttöön.

1960-luku käynnisti virkistysalueiden kunnostuksen, mutta toisaalta uimavesien huonontuminen sijoittui samaan aikakauteen. Kestävämpi muutos vedenlaadussa tapahtui vasta 1980-luvun puolivälissä. Myös puistojen ehostamisessa 1980-luvun vaihde oli muutoksen aikaa myös puuston kunnostuksessa. Uudeksi ongelmaksi tuli kuitenkin puistoalan pienentyminen. Kaupunki tarvitsi uutta rakennusmaata keskusta-alueen läheisyydestä ja ajan tavaksi tuli lohkoa sitä vähän kerrallaan puistoalueiden reunamilta. Näin kävi Pajalahden ja Ruukinlahdenkin puistoissa. Myös liikenteen vilkastuminen rasitti aivan uudella tavalla Lauttasaaren ympäristöä.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Ihmiset ja yhteisö
1992

Yrittäjyys Lauttasaaressa

1992

Lauttasaaressa yrittäjyydellä on pitkät perinteet. Vuonna 1909 Karl Eklöfv perusti saarelle ensimmäisen kaupan. Vaikka saaren väkimäärä oli vielä vähäinen ennen ensimmäisen sillan rakentamista, oli luonnollista, että haastavien kulkuyhteyksien takana asukkaille haluttiin tarjota palveluita. Kaupunkiinkaan ei täysin voitu tukeutua, eri hallinnollista kokonaisuutta kun oltiin. Aiemmin vaivalloiset kaupparetket mantereelle vähenivät, ja saarelaiset siirsivät elintarvikkeiden ja polttopuiden hankinnan alueen omaan kauppaan. Jos ei asiakaskunta ollut järin suuri, ei ollut kilpailukaan. Ensimmäinen suuri muutos tapahtui vuonna 1914, kun vakituinen lauttayhteys mantereelle avattiin. Uudistus toi saarelle lisää paitsi kesäasukkaita myös ennen kaikkea retkeilijöitä. Potentiaalisen asiakaskunnan laajetessa myös palvelutarjonta monipuolistui. Pieniä kahviloita perustettiin lauttarantaan ja uimarantojen läheisyyteen. Vuonna 1915 Jenny Uurainen avasi saarelle oman maalaiskauppansa.

Sillan valmistuminen kiinnitti Lauttasaaren yhä voimakkaammin pääkaupungin talouspiiriin. Alueelle virrannut väki toi saareen lisää maksavia asiakkaita tarpeineen. Vaikka silta oleellisesti nopeutti liikennöintiä ja lisäsi keskustan erikoisliikkeiden saavutettavuutta, palveluiden virta kulki pääosin toiseen suuntaan. Kilpailu muiden alueiden kanssa pysyi maltillisena. Lähipalveluiden kannalta oli oleellista, että Helsingin puolella Ruoholahti oli pääosin varastoaluetta eikä vielä harvaan asutun Espookaan tarjonnut vaihtoehtoja. Silta toi myös toisen muutoksen: keskustan kalliit tonttihinnat ja tiukemmin rajatut rakennusmahdollisuudet toivat teollisuuslaitokset saarelle. Autoliikenteen varaan jakelunsa perustaneet yritykset hyötyivät nopeutuneista kulkuyhteyksistä Helsinkiin ja Espoon kautta läntiseen Suomeen. Ennen syrjäisestä Lauttasaaresta tuli tuotannollisille laitoksille näin eräänlainen logistinen solmukohta.

Kaupungistumisen edetessä Lauttasaaren yritystoiminnan kannalta edulliseksi tuli se, että asukkaiden liikkuminen saarelta ulos ja sisään tapahtui käytännössä Lauttasaarentietä pitkin. Näin väki pakkautui liikkuessaan pienelle alueelle, johon myös kannatti yrityksiä pystyttää. Parhaimmillaan yli 21 000 asukkaan ja 10 000 työpaikan kaupunginosaksi kasvaneessa Lauttasaaressa riitti paikallista kysyntää. Silti 1980-luvulla alkoi erikoispalveluiden määrä laskea. Pienliikkeiden toimintaedellytyksiä söi erityisesti kilpailun lisääntyminen. Yhä nopeutuneet kulkuyhteydet ja Helsinkiin nousseet uudet liikekeskukset siirsivät joidenkin tuotteiden myynnin painopistettä kaupungin suuntaan. Toisaalta markettien tulo siirsi päivittäistavarakaupan yhä suurempiin kokonaisuuksiin. Oman mausteensa toi lama, joka rankimmin käsitteli nimenomaan pienyrityksiä.

Moderni aika muutti myös Lauttasaaren yrittäjäkuvaa: vähenevien erikoiskauppojen tilalle ja kasvaneiden maankäyttökustannusten kanssa painineiden teollisuuslaitosten tilalle tuli yhä enemmän toimistoja ja konttoreita. Uusi palvelujen kirjo täytti saaren. Tietoliikenneyhteyksien paraneminen teki yrityksen fyysisestä sijainnista yhä useammin toisarvoisen kriteerin. Mediafirmoja ja tietotekniikkatyöpajoja syntyi myös paikkoihin, joissa palveluita ei aiemmin ollut. Suurten muutostenkin aikana Lauttasaaressa on säilynyt hyvin monipuolisia palveluita. Helsingin muihin vastaaviin kaupunginosiin verrattuna yritystoiminta on jopa huomattavan vireää. Yhtenä paikallisen yrittäjyyden puolestapuhujana on vuodesta 1992 toiminut Helsingin Yrittäjien Lauttasaaren yhdistys, jolla on nykyään noin 300 jäsenyritystä.

Kuva: K. Levonen

Ihmiset ja yhteisö
2015

Laivaliikenne

2015

Ihmiset ja yhteisö
2015

Kalastusta saaristossa

2015

Ihmiset ja yhteisö

Ympäristö ja luonto

Ympäristö ja luonto

1900

Myllykallion tuulimylly

1900

Myllykallion vanha tuulimylly 1900-luvun vaihteessa. Tuulimyllyllä istuu tiettävästi Lauttasaaren ensimmäinen postiljooni Emil Wathen.

Kuva: Lauttasaaren säätiö.

Ympäristö ja luonto
1905

Merellinen Lauttasaari

1905

Knackstedt & Näther Hamburgin kuvaama postikortti vuosisadan alusta.

Kuva: Holger Degermanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Ympäristö ja luonto
1910

Drumsö Strandcafe

1910

Postikortti Drumsö Strandcafesta 1910-luvulta.

Kuva: Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Ympäristö ja luonto
1912

Kasinon rannan merikylpylä

1912

Postikortti Kasinon ranna merikylpylästä ennen vuotta 1913.

Kuva: Holger Degermanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Ympäristö ja luonto
1914

Lauttaranta kesällä

1914

Lauttaranta ja hevosraitiovaunu vuonna 1914.

Kuva: Johan ja Nils Strömsholmin kokoelma, Lauttasaari-Seura.

Ympäristö ja luonto
1916

Lauttaranta talvella

1916

Kuva nykyisen Lauttasaarentien ja Meripuistotien risteyksen kohdalta kohti lauttarantaa.

Kuva: Johan ja Nils Strömsholmin kokoelma, Lauttasaari-Seura.

Ympäristö ja luonto
1917

VPK:n juhlat

1917

Ensimmäiset VPK:n juhlat nykyisen Isokaari 4:n kohdalla.

Kuva: Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Ympäristö ja luonto
1925

Myllykallion kelkkamäki

1925

Vuosisadan alussa Myllykalliolle tehtiin talvisin kelkkarata.

Kuva: Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Ympäristö ja luonto
1926

Drumsö Strandcafen tulipalo

1926

Drumsö Strandcafen palo 10.11.1926. Sammuttamassa Karl Mattsson Lauttasaaren VPK:sta.

Kuva: Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Ympäristö ja luonto
1927

Lauttasaari 1927

1927

Postikortti vuodelta 1927 ilmavoimien kuvaamana. Keskellä kartanon päärakennus, Punainen huvila, viljamakasiini sekä navetta. Keskellä vasemmalla Tallbergin puistotie ja Otavantien risteys.

Kuva: Holger Degermanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Ympäristö ja luonto
1936

Lauttasaarentie 1936

1936

Lauttasaarentien alkupäätä sillan valmistumisen jälkeen noin vuonna 1936. Kuvassa valkotakkinen henkilö on tunnettu entinen maratoonari "Pikku-Honkanen" myymässä jäätelöä.

Kuva: Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.

Ympäristö ja luonto
1937

Silakkatalkoot

1937

Lauttasaaren historiassa kalastus on ollut keskeisessä osassa niin elinkeinona kuin harrastuksena.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Ympäristö ja luonto
1939

Kartanon heinäpeltoja

1939

Kuvassa Lauttasaaren kartanon heinäpeltoja. Taustalla Hellbergin radiotehdas.

Kuva: Lauttasaari-Seura.

Ympäristö ja luonto
1939

Lauttasaari ilmasta

1939

Lentokuva Lauttasaaresta 1939. Vasemmalla juuri valmistuneet Otavantien kerrostalot, kansakoulu ja kartano rakennuksineen.

Kuva: SA-Kuva. Holger Degermanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.

Ympäristö ja luonto
1958

Lauttasaaren silta ja Mutteri

1958

Lauttasaaren sillan tienoo vuonna 1958.

Kuva: C. Grünberg, HKM.

Ympäristö ja luonto
1960

Lauttasaaren camping-alue

1960

Lauttasaaren Särkiniemessä toimi leirintäalue.

Kuva: Volker von Bonin, HKM.

Ympäristö ja luonto
1960

Pyrkän kenttä

1960

Pyrinnön urheilukenttä eli Pyrkkä etualalla kuvattuna Lauttasaaren hyppyrimäestä.

Kuva: Lauttasaari-Seura

Ympäristö ja luonto
1967

Vanha huvila

1967

Vanha huvila Lauttasaarentie 19:ssä.

Kuva: Constantin Grünberg, HKM.

Ympäristö ja luonto
1976

Lapsia betonikaupungissa

1976

Lapsia leikkimässä Lauttasaarentie 22:n pihamaalla.

Kuva: Volker von Bonin, HKM.

Ympäristö ja luonto
1984

Vattuniemen teollisuusalue

1984

Melkonkatu 11 vuonna 1984. Keskellä Suomen Tupakka Oy:n tehdas.

Kuva: Scan foto, HKM.

Ympäristö ja luonto
2000

Mökki Lauttasaaressa

2000

Ympäristö ja luonto
2000

Talven kuuraa

2000

Ympäristö ja luonto
2000

Lauttasaaren silta

2000

Kuva: H. Victorzon

Ympäristö ja luonto
2007

Meritaivas ja linnut

2007

Ympäristö ja luonto
2008

Ilta metsässä

2008

Ympäristö ja luonto
2008

Kesä

2008

Ympäristö ja luonto
2009

Kivinen ranta

2009

Ympäristö ja luonto
2009

Rantamaisema

2009

Ympäristö ja luonto
2010

Kylmä ilma puraisee

2010

Ympäristö ja luonto
2010

Sporttailua

2010

Ympäristö ja luonto
2010

Rusko

2010

Ympäristö ja luonto
2011

Uintiretki illalla

2011

Ympäristö ja luonto
2011

Vene ja meri

2011

Ympäristö ja luonto
2012

Ihana saaristo

2012

Ympäristö ja luonto
2012

Näkymä Poliisien majalta

2012

Kuva: K. Levonen

Ympäristö ja luonto
2013

Usva saaressa

2013

Ympäristö ja luonto
2013

Puut

2013

Ympäristö ja luonto
2013

Kevät

2013

Ympäristö ja luonto
2014

Lintujen elämää

2014

Ympäristö ja luonto
2014

Talvimaisema

2014

Ympäristö ja luonto
2014

Meri

2014

Ympäristö ja luonto
2014

Talvimaisema

2014

Ympäristö ja luonto
2015

Talven taikaa

2015

Ympäristö ja luonto
2015

Tikka

2015

Ympäristö ja luonto
2015

Kesällä purjehditaan

2015

Ympäristö ja luonto
2015

Metsä ja pikku linnut

2015

Ympäristö ja luonto
2015

Pilviä taivaalla?

2015

Ympäristö ja luonto
2015

Meri

2015

Ympäristö ja luonto
2015

Taivaalla pilviä

2015

Ympäristö ja luonto

Lauttasaaren tarina- kalastajakylästä kaupunginosaksi

Lauttasaaren säätiö on valmistanut 70-vuotisen toimintansa kunniaksi kotisivuilleen Lauttasaaren historiasta kertovan esityksen.   Kuvien ja niihin liittyvien tekstien avulla kerrotaan saaren tarina alkaen kaukaa menneisyydestä ajasta jälkeen jääkauden ja päättyen nykypäivään Länsimetroon ja Koivusaaren rakentamissuunnitelmiin.

Historia esitellään kolmella eri aikajanalla.  Kuvia klikkaamalla avautuu tekstiosuus.  Ensimmäisessä osiossa kerrotaan Lauttasaaren kehittymisestä vaatimattomasta kalastajakylästä nykyaikaiseksi ja eläväksi kaupunginosaksi.  Toisessa osiossa kerrotaan saarella vaikuttaneiden yhteisöjen - koulujen, järjestöjen, kirkon – toiminnasta sekä Lauttasaaren historiaan vaikuttaneista merkkihenkilöistä.  Lauttasaari on ainutlaatuinen meren ympäröimä kaupunginosa. Kolmannessa osiossa kerrotaan tästä kuvin ja esitellään saaren kaunista luontoa.

Yhteistyökumppanina historiikin teossa Lauttasaaren säätiöllä on ollut lauttasaarelainen kulttuurihistoriallisen tutkimus- ja kirjoitustyön erityisosaaja Oy Bränn & Bränn Ab.   Tekstien sisällöstä on vastannut pääosin FM, historioitsija Tuomas Hyttinen.

Lauttasaaren säätiö kiittää kaikkia projektin toteuttamista auttaneita tahoja. Erityiskiitokset ansaitsevat ne monet yhteisöt ja yksityiset henkilöt, jotka ovat auliisti luovuttaneet kuvia digihistoriikkiin.    Monet kuvista ovat peräisin Lauttasaari-seuran kuva-arkistoista.  Näiden kuvien valinnassa olemme saaneet suurta apua Lauttasaari-seuran varapuheenjohtaja Ville Elomaalta.  Kauniista luontokuvista kunnia kuuluu säätiön hallituksen jäsenelle Niclas Köhlerille.

Toivomme, että historiikki omalta osaltaan tukee lauttasaarelaisten viihtyvyyttä omalla kotisaarellaan ja tekee tunnetuksi Lauttasaaren monien yhteisöjen työtä tämän hyväksi.  

 

Helsingissä 09.03.2015

Lauttasaaren säätiö

X