Helsingin ympäristökuntien voimakas kasvu hajotti pääkaupungin omaa kaupunkirakennetta. Kun väestöennusteet eivät toteutuneet ennakoidulla tavalla, lähiöiden rakennussuunnitelmista jouduttiin luopumaan tai ne toteutettiin vain osittain. Lauttasaaressakin asuntotuotanto hiipui selvästi 1960-luvun lopussa, mutta Vattuniemen uusi kaava elvytti jälleen rakentamista. Kaupungin rajojen ulkopuolelle kadonnutta väkeä haluttiin houkutella Helsinkiin asuntotuotannon kiihdyttämisellä. Vattuniemen vanhan asemakaavan heikko rakennustiheys ja toisaalta teollisuuden kasvulle asetetut epärealistiset tavoitteet olivat jättäneet suuria alueita hyödyntämättä. Tonttimaan korkea arvo ja merellinen seutu sen sijaan houkuttivat asuintalojen tuotannolle. Näin uusia rakennuksia alkoi nousta paitsi Vattuniemeen myös muualle melko tiiviisti rakennetun keskusalueen ulkopuolelle. Joitakin taloja sijoitettiin toki vanhojen puutalojen paikalle aivan saaren sydämeen.

Silmiinpistävin muutos lähiöiden rakentamisessa oli kuitenkin uusien teknisten ja taloudellisten keinojen käyttöönotto 1970-luvun alussa. Pitkään käytössä olleista tiilirunkoisista taloista siirryttiin paikalla valettuihin betonirunkoihin ja elementtipäällysteisiin. Sisäänvedetyt parvekkeet tasaiset nauhamaiset ikkunajaot, tasakatot ja laajat parkkipaikat muovasivat myös Lauttasaaren rakennettua ympäristöä. Vattuniemestä ja Lauttasaaren ostoskeskuksesta tuli yhden aikakauden symboleita niin hyvässä kuin pahassa.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi