Suunnitelmat metroradan rakentamisesta Lauttasaaren kautta Espooseen toivat kylkijäisinä vaatimuksen yhdyskuntarakenteen tiivistämisestä erityisesti Lauttasaareen suunnitellun kahden aseman lähettyvillä. Tavoite ei ollut uusi, vaan heijasteli paljon laajempi kaupunkisuunnittelun tavoitteita. Espoon Tapiolan tapaisten hajasijoitettujen pistekohteiden aikakausi oli jo menneisyyttä. Modernimpi katsantokanta painotti nimenomaan mahdollisimman tehokasta maankäyttöä erityisesti keskusta-alueiden lähettyvillä. Näkemystä perusteltiin palveluiden järjestämisellä, liikenneyhteyksillä sekä taloudellisilla ja ekologisilla hyödyillä. Vielä 1990-luvun lopulla Lauttasaaren uudisrakentaminen kohdistui Vattuniemeen. Valinta oli luonnollinen, sillä teollisuuden pako oli yhä voimistunut ja tilaa rakentamiselle vapautui helposti. Vanhan vedenpuhdistamon paikalle saatiin vuonna 1999 rakennettua yhdeksän asuinkerrostaloa ja British American Tobacco Nordicin tontille jo aiemmin viisi. Paikallisen muokkauksen sijaan Helsingissä tavoiteltiin kuitenkin paljon laaja-alaisempaa suunnitelmaa uudesta kaupunkirakenteesta.

Uusien pyrkimysten linjaus aloitettiin jo loppuvuodesta 1996, kun yleiskaavan valmistelu Helsingissä aloitettiin. Taustalla olivat rankat lamavuodet. Ne olivat kolhineet suomalaista yhteiskuntaa ja kääntäneet pääkaupungin asukasluvun jälleen kasvuun. Hiljentyneillä työmarkkinoilla Helsinki oli monen työttömäksi jääneen ulkopaikkakuntalaisen toivo. Asukasmäärän kasvu ei kuitenkaan näyttänyt taantuvan tulevaisuudessakaan. Pitemmän aikavälin väestöennusteet toivat kaupunkiin jatkuvasti väkeä hetkellisten suhdannevaihteluiden jälkeenkin ja oli odotettavissa, että asuntojen kysyntä kasvaisi voimakkaasti seuraavien vuosikymmenten aikana. Uusille kaupunkilaisille piti löytää tilaa. Yhdyskuntarakentamisessa tavoitteet olivat kuitenkin korkeammalla kuin pelkässä uudiskohteiden tonttien etsinnässä. Suunnittelupöydälle viedyllä yleiskaavalla Helsingistä haluttiin muokata suorastaan länsieurooppalainen metropoli, jonka elinvoimaisuus ja kilpailukyky taattaisiin rakennustehokkuutta kokonaisvaltaisesti kasvattamalla. Lähtökohtaisesti kaikki rakentamattomat alueet olivat mahdollisia rakennusalueita.

Ensimmäinen versio julkaistiin kaupunkilaisille vuonna 1999. Se oli maltillisestikin ilmaistuna järkytys monelle kaupunginosayhdistykselle. Erityisesti Lauttasaaressa ehdotus synnytti laajan vastarinnan, niin intensiiviseksi rakennustyömaaksi saarta oltiin viemässä. Suunnitelman mukaan Lauttasaareen oli tarkoitus sijoittaa kaikkiaan 65 000 uutta kerrosneliömetriä ja voimakkaimmin rakennustoiminta haluttiin suunnata tulevan metroaseman tienoolle Koivusaareen, Maamonlahden ja Lemislahden alueelle sekä Lauttasaaren eteläkärjestä aina Melkkiin asti ulottuvalle kaistaleelle. Saarelaisten mielestä koko Lauttasaaren sielua oltiin turmelemassa: huomattava osa laajoista virkistysaluista, puistoista ja rannoista oli peitetty karttaan värikynällä. Lauttasaari merellisenä kaupunginosana oli uhattuna. Kritiikin äänitorveksi muodostui Lauttasaari Seura ja erityisesti Lauttasaari-lehti. Kaupungin ja asukkaiden välillä ei näyttänyt löytyvän yhteisymmärrystä, vaikka esityksiä tehtiin, muokattiin ja vedettiin takaisin piirustuspöydälle. Osittain vastarinta voimistui myös siksi, että kaupungin koettiin hoitaneen tiedotustoimintansa ja asukkaiden kuuleminen hyvinkin ylimalkaisesti.

Lopulta yleiskaava kuitenkin julkaistiin vuonna 2002. Vaivalla siihen oli saatu muutoksia, jotka ainakin kompromissina tyydyttivät kaupunginosa-aktiiveja. Ranta-alueiden rakentaminen onnistuttiin estämään, mutta toisaalta kaupunginvaltuustossakin tunteita kuumentaneessa Koivusaaren kysymyksessä jouduttiin tyytymään aikalisään. Se jätettiin myöhemmin ratkaistavaksi. Varmaa oli kuitenkin, että metron varmistuminen viimeistään nostaisi kiistan uudelleen esiin.

Kuva: Osa yleiskaavasta, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi