Toinen Julius Tallbergin keskeinen tavoite oli saaren kulkuyhteyksien parantaminen. Varsinainen höyryveneliikenne oli alkanut jo 1890-luvulla, jolloin Lars Krogius & Co:n (myöhemmin Helsingfors Ångslups Aktiebolag) höyrypurret pysähtyivät saarikiertomatkallaan myös Lauttasaaressa. Varsinaista lauttaliikennettä ei kuitenkaan mantereen ja saaren välillä vielä ollut. Uudistus toteutui lopulta vuonna 1914, jolloin Tallbergin Ruotsin Motalan konepajalta tilaama lähes 20 metriä pitkä, yli 5 metriä leveä ja kolmihenkisen miehistön luotsaama höyrylautta, Drumsö, aloitti liikennöintinsä Ruoholahden ja Lauttasaaren välillä. Matka salmen yli kesti normaaliolosuhteissa kymmenen minuuttia. Laiva lähti kaupungista tavallisesti tunnin välein koneiden käynnistyessä ensimmäisen kerran kuudelta aamulla. Viimeinen päivittäinen vuoro vei Lauttasaareen puoliltaöin. Ruuhka-aikaan vuoroväli oli puoli tuntia.

Lautasta tuli pian koko huvilayhdyskunnan symboli. Sen merkitystä kuvasti hyvin saarelle itsenäistymisen jälkeen annettu suomalainen nimi, joka juontui nimenomaan Drumsö-lautasta. Vakituinen laivayhteys muokkasi koko alueen luonnetta: reitin avaamisen jälkeen helsinkiläiset suuntasivat yhä suuremmin joukoin retkeilemään saaren vielä melko tuntemattomille rannoille. Ihmisvirran lisääntyminen ja asutuksen tiivistyminen tarkoittivat kuitenkin vuosien mittaan sitä, että lauttaliikenne ei enää kyennyt palvelemaan riittävän tehokkaasti matkalaisia. Lopulta sillan valmistuminen vuonna 1935 teki vakituisesta vesireitistä tarpeettoman ja Drumsö-lautan moottorien jylinä vaimentui. Telakalle siirretty vanhus sai kuitenkin vuonna 1941 uuden tehtävän Korkeasaaren reittiliikenteessä. Sodan päätyttyä alus luovutettiin sotakorvauksena Neuvostoliittoon.

Kuva: Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi