Vuoden 2002 yleiskaavan jälkeen tulevaisuuden kaupungin suunnittelussa visioita on lähdetty rakentamaan entistä kauaskantoisemmin. Tähtäimessä on se, millainen kaupunki Helsinki voisi kuluvan vuosisadan puolivälissä olla. Keskeinen uudistuksen moottori on entistä voimakkaampia muuttovirtoja povaavat väestöennusteet: vuonna 2050 pääkaupunkiin odotetaan lähes 240 000 uutta asukasta, mikä nostaisi kokonaismäärän 860 000. Luvut vaikuttavat korkeilta, mutta tälläkin hetkellä kaupungin vuotuinen asukaslisäys on lähes 9000 asukasta, mikä ylittää pitkän aikavälin ennusteiden keskimääräisen vuosittaisen väestönkasvun jopa huomattavasti.

Yleiskaavan luonnos julkaistiin loppuvuonna 2014. Lauttasaarelle suunnitelma povaa melkoista remonttia. Nykyisen 22 000 asukkaan kaupunginosaan olisi kaikkien muutosten toteutuessa tulossa yli kaksinkertainen määrä lisää asukkaita. Nykyisten alueiden tiivistämisen ohella tilaa rakennuksille saataisiin siten, että Koivusaareen, Länsiväylän varteen ja Melkkiin sijoitettaisiin kuhunkin noin 5000 uutta asukasta. Kokonaisuutena tämä tarkoittasi, että asukastiheys olisi merkittävästi nykyistä korkeampi ja yltävän kantakaupungin lukuihin. Suuria ennustajan lahjoja ei tarvitse olla, kun voi ennustaa, että kaavoituksesta tullaan vielä keskustelemaan kovin äänenpainoin lähitulevaisuudessa. Erityisesti avoinna ollut Koivusaaren kysymys hiertänee virkamiesten ja kaupunkilaisten välejä.

Jos Lauttasaaren muutosta haluaa tarkkailla, ei tarvitse kurotella edes vuosikymmenien taakse. Tälläkin hetkellä saarella on vireillä huomattavia muutostöitä. Uusia rakennuksia kohoaa, metrojuna odottaa vielä neitsytmatkaansa ja ostarin jälkeensä jättämä kuoppa alkaa täyttyä hitaasti uuden keskuksen juurista. Erityisesti metron tulo muokannee lauttasaarelaisten elämää monin tavoin. Kulkuyhteyksien paraneminen erityisesti saaren keskusalueelle on luonnollisesti saanut laajaa kannatusta. Mutta toisaalta huoli saaren reuna-alueiden liikenneyhteyksien tulevaisuudesta aiheuttaa huolta. HSL on yhdessä kaupunkisuunnitteluviraston kanssa tehnyt alustavan suunnitelmat nykyisten bussiyhteyksien muokkaamisesta. Kaupungilla uskotaan, että luonnos toteutuessaan parantaa tarjontaa Vattuniemestä, mutta heikentää jonkin verran yhteyksiä Katajaharjusta ruuhka-aikoina. Todellisuutta on kuitenkin vaikea tarkoin arvioida etukäteen.

Vastaavasti mahdolliset metron mukanaan tuomat sosiaalisien ja taloudellisten vaikutusten ennakointi ei ole helppoa. Oletettavaa on, että metro voi ainakin marginaalisesti lisätä häiriökäyttäytymistä asemien läheisyydessä. Toisin kuin joskus on väitetty, metro ei itsessään siirrä ongelmia mahdollisilta heikkomaineisimmilta alueilta. Sen sijaan Lauttasaareen suuntautuvan liikenteen lisäys ja sen kasautuminen muutamalle alueelle saattavat nostaa lieveilmiöiden määrää paikallisesti. Näin lienee ainakin tilanne Koivusaaressa. Toisaalta kauttakulku on osaltaan muokannut saaren luonnetta jo pitkään eikä mainittavia vaikeuksia ole aiemminkaan esiintynyt.
Liikkuvuuden kasvu tuo niin ikään taloudellisia vaikutuksia. Kysymys, onko Lauttasaari tässä yhtälössä hyötyjä vai menettäjä, on kuitenkin tulevaisuuden ratkaistavissa. Palveluiden saavutettavuus kuitenkin tulee muuttumaan. Lauttasaaren ympäristön ja viihtyvyyden kannalta monia huolestuttanut asumistiheyden kasvu ainakin oletettavasti lisää lähipalveluita. Miten tämä lisäys suhteutuu kasvavaan asukaslukuun, on keskeinen haaste.

Muutostenkin kourissa Lauttasaari säilyttänee lauttasaarelaisuutensa. Alue on läpi modernin ajan ollut mielenkiintoinen liikkeen ja pysyvyyden sekoitus. Ihmisiä on tullut ja mennyt, mutta saaren ominaispiirteet ovat säilyneet jopa hämmentävällä tavalla. Tämän lienee taannut vahva paikallinen kulttuuriperinne, joka on muokkautunut saaren maantieteellisten reunaehtojen kautta. Yhteisöllisyys on ollut Lauttasaaren suurin voimavara eikä mikään viittaa siihen, että tämä polttoaine loppuisi.

Kuva: Osa Helsingin yleiskaavaluonnoksesta, Helsingin kaupunki.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Suunnitelmat metroradan rakentamisesta Lauttasaaren kautta Espooseen toivat kylkijäisinä vaatimuksen yhdyskuntarakenteen tiivistämisestä erityisesti Lauttasaareen suunnitellun kahden aseman lähettyvillä. Tavoite ei ollut uusi, vaan heijasteli paljon laajempi kaupunkisuunnittelun tavoitteita. Espoon Tapiolan tapaisten hajasijoitettujen pistekohteiden aikakausi oli jo menneisyyttä. Modernimpi katsantokanta painotti nimenomaan mahdollisimman tehokasta maankäyttöä erityisesti keskusta-alueiden lähettyvillä. Näkemystä perusteltiin palveluiden järjestämisellä, liikenneyhteyksillä sekä taloudellisilla ja ekologisilla hyödyillä. Vielä 1990-luvun lopulla Lauttasaaren uudisrakentaminen kohdistui Vattuniemeen. Valinta oli luonnollinen, sillä teollisuuden pako oli yhä voimistunut ja tilaa rakentamiselle vapautui helposti. Vanhan vedenpuhdistamon paikalle saatiin vuonna 1999 rakennettua yhdeksän asuinkerrostaloa ja British American Tobacco Nordicin tontille jo aiemmin viisi. Paikallisen muokkauksen sijaan Helsingissä tavoiteltiin kuitenkin paljon laaja-alaisempaa suunnitelmaa uudesta kaupunkirakenteesta.

Uusien pyrkimysten linjaus aloitettiin jo loppuvuodesta 1996, kun yleiskaavan valmistelu Helsingissä aloitettiin. Taustalla olivat rankat lamavuodet. Ne olivat kolhineet suomalaista yhteiskuntaa ja kääntäneet pääkaupungin asukasluvun jälleen kasvuun. Hiljentyneillä työmarkkinoilla Helsinki oli monen työttömäksi jääneen ulkopaikkakuntalaisen toivo. Asukasmäärän kasvu ei kuitenkaan näyttänyt taantuvan tulevaisuudessakaan. Pitemmän aikavälin väestöennusteet toivat kaupunkiin jatkuvasti väkeä hetkellisten suhdannevaihteluiden jälkeenkin ja oli odotettavissa, että asuntojen kysyntä kasvaisi voimakkaasti seuraavien vuosikymmenten aikana. Uusille kaupunkilaisille piti löytää tilaa. Yhdyskuntarakentamisessa tavoitteet olivat kuitenkin korkeammalla kuin pelkässä uudiskohteiden tonttien etsinnässä. Suunnittelupöydälle viedyllä yleiskaavalla Helsingistä haluttiin muokata suorastaan länsieurooppalainen metropoli, jonka elinvoimaisuus ja kilpailukyky taattaisiin rakennustehokkuutta kokonaisvaltaisesti kasvattamalla. Lähtökohtaisesti kaikki rakentamattomat alueet olivat mahdollisia rakennusalueita.

Ensimmäinen versio julkaistiin kaupunkilaisille vuonna 1999. Se oli maltillisestikin ilmaistuna järkytys monelle kaupunginosayhdistykselle. Erityisesti Lauttasaaressa ehdotus synnytti laajan vastarinnan, niin intensiiviseksi rakennustyömaaksi saarta oltiin viemässä. Suunnitelman mukaan Lauttasaareen oli tarkoitus sijoittaa kaikkiaan 65 000 uutta kerrosneliömetriä ja voimakkaimmin rakennustoiminta haluttiin suunnata tulevan metroaseman tienoolle Koivusaareen, Maamonlahden ja Lemislahden alueelle sekä Lauttasaaren eteläkärjestä aina Melkkiin asti ulottuvalle kaistaleelle. Saarelaisten mielestä koko Lauttasaaren sielua oltiin turmelemassa: huomattava osa laajoista virkistysaluista, puistoista ja rannoista oli peitetty karttaan värikynällä. Lauttasaari merellisenä kaupunginosana oli uhattuna. Kritiikin äänitorveksi muodostui Lauttasaari Seura ja erityisesti Lauttasaari-lehti. Kaupungin ja asukkaiden välillä ei näyttänyt löytyvän yhteisymmärrystä, vaikka esityksiä tehtiin, muokattiin ja vedettiin takaisin piirustuspöydälle. Osittain vastarinta voimistui myös siksi, että kaupungin koettiin hoitaneen tiedotustoimintansa ja asukkaiden kuuleminen hyvinkin ylimalkaisesti.

Lopulta yleiskaava kuitenkin julkaistiin vuonna 2002. Vaivalla siihen oli saatu muutoksia, jotka ainakin kompromissina tyydyttivät kaupunginosa-aktiiveja. Ranta-alueiden rakentaminen onnistuttiin estämään, mutta toisaalta kaupunginvaltuustossakin tunteita kuumentaneessa Koivusaaren kysymyksessä jouduttiin tyytymään aikalisään. Se jätettiin myöhemmin ratkaistavaksi. Varmaa oli kuitenkin, että metron varmistuminen viimeistään nostaisi kiistan uudelleen esiin.

Kuva: Osa yleiskaavasta, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Helsingin ympäristökuntien voimakas kasvu hajotti pääkaupungin omaa kaupunkirakennetta. Kun väestöennusteet eivät toteutuneet ennakoidulla tavalla, lähiöiden rakennussuunnitelmista jouduttiin luopumaan tai ne toteutettiin vain osittain. Lauttasaaressakin asuntotuotanto hiipui selvästi 1960-luvun lopussa, mutta Vattuniemen uusi kaava elvytti jälleen rakentamista. Kaupungin rajojen ulkopuolelle kadonnutta väkeä haluttiin houkutella Helsinkiin asuntotuotannon kiihdyttämisellä. Vattuniemen vanhan asemakaavan heikko rakennustiheys ja toisaalta teollisuuden kasvulle asetetut epärealistiset tavoitteet olivat jättäneet suuria alueita hyödyntämättä. Tonttimaan korkea arvo ja merellinen seutu sen sijaan houkuttivat asuintalojen tuotannolle. Näin uusia rakennuksia alkoi nousta paitsi Vattuniemeen myös muualle melko tiiviisti rakennetun keskusalueen ulkopuolelle. Joitakin taloja sijoitettiin toki vanhojen puutalojen paikalle aivan saaren sydämeen.

Silmiinpistävin muutos lähiöiden rakentamisessa oli kuitenkin uusien teknisten ja taloudellisten keinojen käyttöönotto 1970-luvun alussa. Pitkään käytössä olleista tiilirunkoisista taloista siirryttiin paikalla valettuihin betonirunkoihin ja elementtipäällysteisiin. Sisäänvedetyt parvekkeet tasaiset nauhamaiset ikkunajaot, tasakatot ja laajat parkkipaikat muovasivat myös Lauttasaaren rakennettua ympäristöä. Vattuniemestä ja Lauttasaaren ostoskeskuksesta tuli yhden aikakauden symboleita niin hyvässä kuin pahassa.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Vaikka Lauttasaari oli pääosin kaavoitettu asumista varten, varsinkin saaren reuna-alueille suunniteltiin myös teollisuus- ja varastorakennusten keskittymää. Täysin tuntemattomia eivät teollisuuslaitokset saarella suinkaan olleet. Heti sillan rakentamisen jälkeen Lauttasaaresta oli löytänyt kotinsa useat pienet teollisuusyritykset. Ensimmäisinä Akreniuksen tehdas Pohjoiskaarelle, Hellbergin radiotehdas Vattuniemeen ja Lauttasaaren Autokorjaamo Oy sillan korvassa. Tallbergit paransivat mahdollisuuksia kaavoittamalla sodan aikana 60 hehtaaria teollisuuden käyttöön.

Vattuniemen teollisuusalueen kaava vuonna 1950 ja rakennusjärjestys kaupungin hankkimalle Vattuniemin itäosalle vuonna 1957 tarkoittivat kuitenkin järjestelmällisemmän teollisuustoiminnan aloittamista. Varsinkin sotakorvausteollisuuden synnyttämiä yrityksiä virtasi saarelle, varsinkin Särkiniementielle.
Kuva: Suomalais-neuvostoliittolaisen Konelan auto- ja konealan maahantuontiyritys. Yritys oli vuonna 1937 perustetun Lauttasaaren Autokorjaamo OY:n toiminnan jatkaja. Yritys oli yksi saaren suurimmista työnantajista vielä 1960-luvulla.

Väinö Kannisto, HKM.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Huopalahden kunnan perustamisen aikaan Helsingin esikaupunkivaltuuskunta esitti suunnitelman, jossa vastamuodostettu Huopalahden kunta olisi kokonaisuudessaan liitettävä osaksi Helsinkiä. Tähän tulokseen oli tullut myös valtioneuvosto, joka määräsi vuonna 1927 käynnistettäväksi selvitystyön pääkaupunkiseudun tulevista alueliitoksista. Loppulausunnossa Huopalahden kunnan katsottiin olevan lähinnä hajanaisuutensa vuoksi ongelmallinen hallinnollinen kokonaisuus, ja sen purkamista suositeltiin. Käytännössä tämä tarkoitti Lauttasaaren siirtämistä osaksi Helsinkiä. Nyt sekä saarella että mantereella oltiin yhtä mieltä alueen tulevaisuudesta. Byrokratian ratas pyörii kuitenkin hitaasti: lopulta sota esti pitkäksi aikaa suunnitelmat suuresta kuntaliitoksen toteutuksesta. Lauttasaaresta tuli osa Helsinkiä vasta vuonna 1946. Kuitenkin jo vuonna 1939 Lauttasaari liitettiin osaksi Helsingin pohjoisia seurakuntia.

Kuva: Helsingin kaupungin historiallinen laajeneminen. Wikipedia.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Kun tavoitteet Lauttasaaren liittämisestä Helsinkiin eivät käytännössä edenneet, suunnattiin katse hallinnollisissa järjestelyissä toisaalle. Vuonna 1917 senaatin päätöksellä Helsingin maalaiskuntaan kuuluneesta Lauttasaaresta muodostettiin Munkkiniemen tapaan ns. taajaväkinen yhdyskunta. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että nopeasti kasvaneille alueille haluttiin antaa mahdollisuus kehittää toimintaansa aiempaa omavaltaisemmin. Kaikkia päätöksiä ei tarvinnut enää alistaa kunnan virkakoneistolle eikä kaikkia verovaroja myöskään tilitetty taajaman ulkopuolelle. Toisaalta päätös toi mukanaan velvollisuuden kunnallistekniikan ja palveluiden entistä säntillisemmästä järjestämisestä. Saman vuoden syksyllä Lauttasaaren, Munkkiniemen ja Haagan yhdyskunnat esittivät kuntakokouksessa halunsa erota Helsingin maalaiskunnasta ja muodostaa yhteinen Huopalahden kunta. Lain vaatiman kansanäänestyksen jälkeen yhdistyminen toteutettiin ja uuden hallintoyksikön ensimmäiset kunnallisvaalit pidettiin vuonna 1920.

Uusi kunta oli ennen kaikkea hallinnollinen kokonaisuus, minkä vuoksi yhtenäistä identiteettiä ei koskaan syntynyt. Ainoa kyliä todella yhdistävä tekijä oli Helsingin läheisyys. Vuonna 1946 Helsingin suuri alueliitos päätti kunnan 25-vuotisen taipaleen.
Kuva: Huopalahden kunnan alueet. Hoger Degermanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Saari jäi Julius Tallbergin omistukseen. Uusi kartanonherra, vaikkei vakituisesti saarelle asettunutkaan, otti omatoimisesti tehtäväkseen kehittää maatilansa alueita entistä kaupunkimaisempaan suuntaan. Jo vuonna 1913 hän laati yhdessä poikansa Gunnarin ja kaupungin asemakaava-arkkitehdin Bertel Jungin apulaisen Birger Brunilan kanssa Lauttasaareen asemakaavahahmotelman. Lopputuloksessa näkyi selvästi pääkaupunkialueella jo käytäntöön sovelletun englantilaistyyppisen puutarhakaupunkinäkemyksen vaikutteita. Brunila täydensi suunnitelmaansa vuonna 1936, jolloin hän keskittyi saaren pohjois- ja länsiosiin. Vaikka alkuperäinen luonnos ei koskaan sellaisenaan toteutunutkaan, myöhempi kokonaisuus seurasi pääosiltaan vanhaa piirrosta.

Kuva: Birger Brunilan asemakaavaluonnos. Lauttasaaren säätiö.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Gert Skytten leski Kristina Freytag yritti ratsumestarin kuoltua pitää maita hallinnassaan. Vuonna 1650 kuningatar Kristiina kuitenkin määräsi muiden alueiden ohella Lauttasaaren Helsingin kaupungille, kun vastikään Vironniemelle siirretyn kaupungin porvarit painokkaasti vaativat lisää maalahjoituksia uuden alueensa länsipuolelta.

1680-luvun alussa toteutettu iso reduktio palautti huomattavan osan jaetuista läänityksistä takaisin kruunulle, mutta kysymys kaupungin ulkopuolisten tilojen kohtalosta jäi yhä epäselväksi. Maakirjoissa oli vuodesta 1685 lähtien kulkeutunut merkintä, jonka mukaan läntiset tilat eivät enää olleet lahjoitusmaita, vaan ne jäivät kaupungille ainoastaan palkkiotiloiksi maistraatin muodostamista varten. Käytännössä tämä takasi Helsingille vain nautinta- ja vero-oikeuden Lauttasaaren maihin, mutta siirsi kylän hallinnollisesti takaisin osaksi Helsingin pitäjää.

Ongelmalliseksi tilanteen teki se, että maakirjoissa mainittua kuninkaallista sen enempää kuin mahdollisen paikallisen reduktiokomissaarin tekemää päätöstä hallintasuhteen muuttamisesta ei alkuperäisasiakirjoista koskaan löytynyt. Tämä aiheutti tulkintaerimielisyyksiä siitä, kenellä todella oli oikeus käyttää tuomiovaltaa näillä entisillä Skytten mailla. Laajentumishaluinen Helsinki riitautti kaupunkimaan ulkopuolisten tilojen hallintakysymykset useaan otteeseen eri oikeuselimiin. Erityisesti näin tehtiin tilojen haltijoiden myydessä maansa sukunsa ulkopuolisille henkilöille, jolloin kaupunki vetosi vanhaan kruununtilojen lunastusoikeuteen. Lauttasaaressa haasteen aiheutti myös kaupungin ja kylän välinen rajanveto, joka vietiin senaatin oikeusosaston ratkaistavaksi vuonna 1816.

Lauttasaari kuitenkin jäi lopulta kaupungin rajojen ulkopuolelle. Tilikirjojen saaren maita hallitsi vuosisadan lopulla talonpoika Henrik Bertilsson, joka entuudestaan omisti niin ikään kiistaa herättäneen Martaksen perintötilan Talin kylässä.

Kuva: Paikka, johon lauttaranta rakennettiin. Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi