Modernin Lauttasaaren symboli vartioi näköalapaikaltaan saaren elämää ja toimi päätehtävässään yli 36 vuotta, kunnes se suljettiin tarpeettomana vuonna 1996. Toiminnan lopettamisen taustalla oli vedenkulutuksessa tapahtunut muutos: uudet kodinkoneet ja wc-laitteistot selvisivät tehtävistään pienemmällä vesimäärällä. Kehittynyt runkoverkko takasi sen, että vettä pystyttiin jakamaan riittävällä paineella pitempiäkin matkoja.

Tyhjilleen jääneelle vesitornille etsittiin vuosien varrella korvaavaa käyttöä, mutta suunnitelmat turvavälineiden ja pumppujen testauspaikasta, näköalakahvilan rakentamisesta ja tornin valjastamisesta asuinkäyttöön jäivät kaikki toteutumatta. Esteenä olivat korkeat kustannukset, sillä tilojen muuntaminen toisiin käyttötarkoituksiin olisi vaatinut kalliita alkuinvestointeja. Myös rakennuksen ulkopintojen kulumavauriot vaativat perusteellista ehostusta: vuonna 2008 tehdyn kuntoarvion mukaan korjauskustannukset olisivat olleet 3,7 miljoonaa euroa. Kun tornin kauppaaminen ei tuottanut tulosta ja rakennuslautakunnan esitys tornin suojelemisesta ei edennyt, myönnettiin vesitornin purkamiseen lupa joulukuussa 2013. Varsinainen purkutyö on kuitenkin lykkääntynyt valitusmenettelyjen vuoksi. Vielä emme tiedä seisooko vesitorni paikoillaan yhä ensi vuonna vai saako rakennushistoriallisesti arvokas luomus uuden elämän tutulla paikallaan.

Kuva: Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Sähkönjakelu ja virran syöttö Lauttasaareen kävi merikaapelien välityksellä. Kulutuksen kasvuun reagoitiin lisäämällä kaapeleiden määrää. Vuonna 1976 käytössä oli yhteensä 9 johtoa. Samaan aikaan tapahtui lämmönjakelussa muutos. Helsingin mantereella kaukolämpöverkkoon oli siirrytty alueittain jo 1950-luvulla, mutta Lauttasaari pysyi pitkään palvelun ulkopuolella, sillä vanha läppäsilta ei soveltunut kuljetusalustaksi. Lapinlahden sillan valmistumisen myötä ongelmaan saatiin ratkaisu: johto vedettiin saarelle vuonna 1973. Laajojen rakennustöiden jälkeen Lauttasaari Katajaharjua lukuun ottamatta liitettiin Helsingin kaukolämpöverkkoon loppuvuodesta 1975.

Kuva: Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Kerrostalojen määrän yhä lisääntyessä ja Vattuniemen teollisuusalueen laajetessa Salmisaaresta vedettyjen syöttöputkien kapasiteetti ja vaatimattoman pumppuaseman tuottama paine ei enää riittänyt saaren tarpeisiin. Erityisesti kulutuspiikkien aikaan vedensaanti uusien kerrostalojen yläkerroksissa oli likipitäen olematonta. Ongelma oli yleinen, ja esimerkiksi Munkkiniemi kärsi samoista puutteista. Tilanteen ratkaisemiseksi Lauttasaareen päätettiin rakentaa vesitorni. Sijoituspaikaksi suunniteltiin aluksi saaren korkeinta kohtaa Myllykalliota. Tornin pystyttäminen mäelle ei ollut välttämätöntä, mutta sen ansiosta tornin omasta korkeudesta ja siten kustannuksista saatettiin säästää. Toinen vaihtoehto oli Kotkavuori. Vaikka se ei yltänyt Myllykallion korkeudelle, sen etuna oli lyhyempi etäisyys Salmisaaresta, josta uusi pääsyöttöputki oli tarkoitus vetää. Putkimateriaalin ja louhintatyön kalleuden vuoksi Kotkavuori vei voiton. Päätöksen teki helpoksi myös se, että suunnitteilla ollut Lauttasaaren kirkko vaati oman tilansa eikä tornia olisi voitu lopulta sijoittaa Myllykallion korkeimpaan kohtaan.

Sijoituspaikkaa vielä pohdittaessa oli suunnittelutyö jo aloitettu. Lopulta lähes puolentoista vuotta kestänyt valmisteluvaihe saatiin päätökseen maaliskuussa 1958, kun kaupunginvaltuusto hyväksyi kokouksessaan vesitornin pääpiirustukset. Suunnitelman suurin erikoisuus oli vesisäiliön muoto. Aikakauden vesitornit olivat tyypillisesti malliltaan sylinterimäisiä, mutta Lauttasaaren tarpeisiin kartiomaisen säiliön katsottiin soveltuvan parhaiten. Malli oli uusi: Suomen ainoa vastaava kokonaisuus oli otettu käyttöön vasta seitsemän vuotta aiemmin Halikossa. Tuoreen tekniikan etuna oli se, että putkiston paineenvaihtelu oli huomattavasti pienempi kuin vastaavan kokoisessa sylinterimäisessä säiliössä. Tämä oli juuri sopiva lääke Lauttasaaren vesijohtoverkoston ongelmiin. Kun kustannuksetkaan eivät laskelmien mukaan kohonneet korkeammiksi, päätettiin Kotkavuorelle pystyttää uudenaikainen sienimäinen vesitorni.

Varsinaiset rakennustyöt kestivät 10 kuukautta, ja lopullisesti torni oli valmis helmikuun alussa 1959. Lauttasaaren maamerkistä tuli jylhä: tornin korkeus oli 34 metriä, katon halkaisija 45 metriä ja kahteen osaan jaetun säiliön kokonaistilavuus 4530 kuutiometriä. Tornin juurella leikkineen lapsen silmissä rakennelma oli aina arvoituksellinen jopa hieman pelottava. Sehän näytti ihka oikealta lentävältä lautaselta. Oli myös vaikea käsittää, miten painava betonimöhkäle saattoi ylipäätään pysyä kapealta tuntuneen tolpan varassa. Ilman säntillisiä lujuuslaskelmia ja tarkkaa rakennustyötä se ei pohjoisen ankarassa ilmastossa olisi ollutkaan mahdollista.

Kuva: P. Hänninen, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Helsinkiin liittäminen ei kaikkineen tuonut toivottua muutosta Lauttasaaren yhdyskuntarakenteen kehittämiseen. Asuintalojen ja teollisuusrakennusten määrä lisääntyi sodanjälkeisen rakennusbuumin myötä voimakkaasti, mutta kunnallistekniikka jäi kasvun seurauksena auttamatta vanhentuneeksi. Tiet ja jalkakäytävät olivat huonossa kunnossa, ojitus ja viemäröinti puutteellisia, vesijohtoverkostot vajavaisia, likavesistä täyttyneet rämeiköt terveyshaittoja sekä kunnalliset palvelut riittämättömiä. Ilmeisesti sodan jälkeinen heikko taloustilanne ja uusien liitosalueiden tarpeiden huomioiminen oli kaupungin hallintoelimille ongelmallinen yhtälö. Tämä näkyi myös saarelaisten edunvalvojana toimineen Lauttasaaren Säätiön lukuisten toimenpidepyyntöjen, tiedotustilaisuuksien, kirjelmien ja anomusten saamassa nuivassa vastaanotossa. Aiemmin luvatut perusparannukset viipyivät eikä infrastruktuuria kehitetty toivotulla tavalla. Saarelaisten veroäyrit kyllä kelpasivat kaupungille, mutta palveluja ne eivät tuoneet. Lauttasaari oli jäämässä ”pääkaupungin siistimättömäksi takapihaksi”.

Loppuvuonna 1954 kaupunginhallituksessa hyväksyttiin katujen ja viemärien rakennuskustannusten ositusehdotuksen, jossa otettiin kantaa kustannustenjakoon. Uudistuksen odotettiin vauhdittavan suurempien epäkohtien korjausta. Toiveikkuutta nosti myös se, että samaan aikaan bussiliikenteen käyttämät pääväylät saivat vihdoin kestopäällysteen ja viemäriverkostoa kunnostettiin.

Into haihtui kuitenkin pian, sillä valmisteluvaiheessa epämääräiseksi jäänyt maininta tarkoituksenmukaisista alueellisista korvauksista alkoi vasta hahmottua käytännössä. Lauttasaari jaettaisiin kaupunginhallituksen päätöksen mukaan taksoitukseltaan kuuteen erilaiseen vyöhykkeeseen, jotka osallistuisivat rakennuskuluihin kukin ennalta määrätyllä tavalla. Perusajatuksena oli se, että kaupungin rakentaman kunnallistekniikan yksityisille maanomistajille tuoma arvonlisäys siirrettäisiin kustannusten peittoamiseen. Tämä oli ymmärrettävää, mutta toteuttamistapa aiheutti närää. Maksut oli tarkoitus periä omistajien tonttien rakennusoikeuden neliömetrimäärän mukaisesti. Lauttasaarelaisten mielestä vaatimus aiheutti sen, että hankalasti vedettävä vyöhykejako olisi kohdellut omistajia epätasa-arvoisesti. Esimerkiksi saaren teollisuuslaitokset olisi säästynyt suurimmilta menoilta, kun taas omakotitalojen omistajat olisivat joutuneet huomattaviin korvaussummiin. Toisaalta kaupunki itse, joka omisti saaresta lähes puolet. olisi osallistunut kustannuksiin vain viidesosalla. Lauttasaarelaisten näkökulmasta yhden alueen malli koettiin oikeudenmukaisempana. Kaupunki ei kuitenkaan ehdotukseen suostunut, ja kysymys jakoperusteista juuttui byrokratian rattaisiin. Lopputuloksena oli tärkeiden korjaustöiden lykkääntyminen. Kaupungin rakentamia valmiita viemäriputkia ei kytketty viemäriverkkoon epäselvän tilanteen vuoksi.

Lopulta kesäkuussa 1957 sisäministeriö vahvisti kaupungin esittämät korvauspäätökset. Ratkaisu ei ollut saarelaisten mieleen, mutta samalla se laukaisi pattitilanteen. Isokaaren pumppuasema otettiin käyttöön heti heinäkuussa ja viemäriverkoston laajentaminen ja kunnostaminen aloitettiin. Seuraavien vuosien aikana Lauttasaaren ongelmallista jätevesitilannetta helpotettiin rakentamalla kolme uutta pumppulaitosta. Myös katujen huolto käynnistyi kesällä 1958.

Kuva: Lauttasaaren itärantaa sillalta kuvattuna. Constantin Grünberg, HKM. (1950-luvun loppu)
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Kun Lauttasaari liitettiin Helsinkiin, kokivat myös monet katujen nimet ja numerot muutoksen. Jo aiemmin tehty asemakaavanmuutos oli muuttanut talojen numerointia. Esimerkiksi Uno Helvon koti sijaitsi alun perin Pohjoissatamakatu 13:ssa ja myöhemmin osoite muuttui Pohjoissatamakatu 9:ksi. Kaupunkiliitosta seuranneen vuoden 1951 uudelleenjärjestelyn jälkeen talo sijaitsi Pajalahdentie 27.

Kuva: Holger Degermannin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Helsinki-Turku maantien parantaminen toi samalla muutoksia Lauttasaaren kunnallistekniikkaan. Uuden Jorvaksentien rakentamisen yhteydessä saareen vedettiin ensimmäiset vesijohdot, ja vedenjakelu Lauttasaarentien lähistöllä sijainneisiin kiinteistöihin aloitettiin vuonna 1936. Putkistoja vedettiin samaan aikaan muuallekin Helsingin esikaupunkialueelle. Asukasmäärän kasvaessa ja LVI-laitteiden kehittyessä vedenkulutus lisääntyi nopeasti ja tarve palvelun parantamiseen kasvoi. Helsinkiin liittämisen aikoihin verkoston kattavuus oli kuitenkin yhä verrattain heikko. Valmistuneisiin kerrostaloihin vesijohdot rakentamisen yhteydessä vedettiin, mutta huomattava osa muusta rakennuskannasta oli yhä juoksevan veden ulottumattomissa. Kunnallistekniikan rakentaminen ja ylläpito ei lain mukaan ollut maalaiskuntien tai taajaväkisten yhdyskuntien vastuulla. Juoksevaa vettä suurempi ongelma oli jätevedet, joiden poistaminen oli yhä tontin omistajan vastuulla. Tyypillistä oli, että likavesiputki vedettiin talon ulkopuolelle, jossa vesi laskettiin ympäristöön. Hajuhaitat olivat arkipäivää.

Kuva: Sakari Pälsi, HKM.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Saaren kaupungistumisen kannalta tärkeät askeleet otettiin 1920-luvun vaihteen tienoilla. Vuonna 1919 Julius Tallberg sai neuvoteltua, että Lauttasaaren käsivälitteinen puhelinkeskus ja sen 25 puhelinta liitettiin Helsingin Puhelinyhdistyksen verkkoon. Vuonna 1922 saareen vedettiin kaupungin puolelta sähkökaapeli, minkä seurauksena myös sähkönkäyttö saarella yleistyi nopeasti. Kulujen kasvun vuoksi ja ylimääräisiä tuloja tavoitellen kartano päätti kaksinkertaistaa sähkön hinnan. Protestina huvilat lopettivat kahdeksi viikoksi sähkön kulutuksen kokonaan. Sovittelun jälkeen kartano joutui taipumaan siihen, että sähkön hinta palautettiin ennalleen. Öljylamput sammuivat taas ja sähkövalo valaisi huviloita jälleen.

Kuva: Kappaneudoksentie 8 sijaitseva vuonna 1938 valmistunut Lars Sonckin suunnittelema Puhelinkeskuksen rakennus. Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi