post

1919 – Salakuljettajien Lauttasaari

Sisällissota repi yhteiskunnan kahtia. Veriseksi yltyneen välienselvittelyn tauottua yhä jäytävää eripuraa pyrittiin lieventämään mittavilla sosiaalipoliittisilla uudistuksilla: torpparilaki ja maan-lunastuslaki paransivat tilattoman väestön toimeentulo-ongelmia, työaikalaki toi helpotusta teolli-suustyöväen oloihin, oppivelvollisuuslaki vei kaikki lapset kouluun ja uskonnonvapauslaki mahdollisti erilaiset maailmankatsomukset. Huvilayhteisön elämään vaikutti kuitenkin voimakkaimmin vuonna 1919 voimaan tullut kieltolaki. Alkoholin vähittäismyynnin, valmistamisen ja maahantuonnin kieltämisen uskottiin taltuttavan väestöä riivanneen ”viinanpirun” ja vapauttavan rahvaan sivistystason kaikista kuristavista esteistä. Lopputulos oli kuitenkin kaikkea muuta kuin toivottu. Kansan jano ei sammunut eikä alkoholituotteiden kysyntä rajoituksista huolimatta ottanut hiipuakseen. Laillisten keinojen kitkeminen synnytti ainoastaan uuden ja kukoistavan rikollisuuden haaran – salakuljetuksen.

Viinan hankintaan varmin tapa oli suunnata rannikolta merelle ja kohti etelää. Suomalaiset salakul-jettajat saattoivat täydentää varastojaan joko ostamalla tuotteita varta vasten aluevesirajojen ulko-puolelle ankkuroituneista pirtulaivoista tai lähtemällä itse viinanhakureissulle Viroon. Salakuljetuksen kuumimpaan aikaan elokuussa 1929 suuret pirtulaivat olivat varanneet lähes 4 miljoonan litraa viinaa pelkästään suomalaisien viinatrokarien tarpeisiin. Tehokas jakelu takasi sen, että spriitä riitti lähes entiseen tapaan: pirtuetsivien haaviin jäi vain kymmenesosa myyntiin tarkoitetusta saaliista. Aluksi salakuljettajat selvisivät lainvalvojien ulottumattomiin yksinkertaisesti nopeampien veneidensä ansioista. Kun pakomatka ei kuitenkaan aina ollut mahdollista, virkavallan väistelystä tehtiin melkoista taidetta. Joskus juomakanistereita jouduttiin kiinnijäämisen pelossa heittämään me-reen, mutta usein epätoivottuja kohtaamisia varten oli kehitelty ovelia piiloja, harhautusoperaatioita ja monimutkaisia peitetarinoita. Toisinaan jouduttiin jopa aseellisiin tulitaisteluihin, joissa ei kuolonuhreiltakaan vältytty.

Pirtulastin saaminen rantaan ilman suurta huomiota vaati riittävän rauhallisen ja syrjäisen sataman, mutta vastaavasti tuotteiden myynnin kannalta laajojen markkinoiden läheisyys houkutti. Myös puhelinyhteydet olivat lähes välttämättömät. Lauttasaari tarjosi kaikki nämä edut, kun salakuljettajat valitsivat hämärätoimilleen otollista paikkaa. Alueella kerrotaankin toimineen enimmillään hieman yli kolmekymmentä päätoimista pirtuisäntää, jotka huolsivat pääkaupungin lukuisia salakapakoita ja palvelivat yksittäisiä ostajia. Janoiset oppivat tuntemaan Lauttasaaren ”Pikku-Virona”, joka oli aina auki.

Kuva: A. Rönnberg, HKM.
Ihmiset ja yhteisö