Lauttasaari on merellinen helmi, jossa purjehtiminen, uiminen ja ulkoilu on läpi pitkän historian ovat olleet aivan keskeisessä osassa. Sodan jälkeen kaupungin käyttövarat olivat huvenneet ja liitosalueiden kunnallistyöt veivät suurimman huomion. Puistojen ja virkistysalueiden ylläpito jäi lähes tyystin paitsioon. Lauttasaaressa ongelmana oli vielä luovutussopimus, joka astui voimaan lopullisesti vasta 1958. Vihdoin vuonna 1961 kaupunki antoi alueen kunnostamiseen 13 miljoonan määrärahan. Näillä varoilla täytettiin Lahnalahden vesijättömaa, bulevardisoitiin Tallbergin puistotie sekä kunnostettiin Kasinon rantaa ja pienempiä puistoalueita. Hieman myöhemmin lauttasaarelaiset voittivat kolme pitkää kaupungin kanssa käytyä kiistaa, jotka vaikuttivat alueen virkistyskäyttöön. Ensin onnistuttiin estämään betonitehtaan ja myöhemmin hiekkasataman rakentaminen. Lopulta vuonna 1971 myös Särkinokka vapautui leirintäalueelta saarelaisten omaan käyttöön.

1960-luku käynnisti virkistysalueiden kunnostuksen, mutta toisaalta uimavesien huonontuminen sijoittui samaan aikakauteen. Kestävämpi muutos vedenlaadussa tapahtui vasta 1980-luvun puolivälissä. Myös puistojen ehostamisessa 1980-luvun vaihde oli muutoksen aikaa myös puuston kunnostuksessa. Uudeksi ongelmaksi tuli kuitenkin puistoalan pienentyminen. Kaupunki tarvitsi uutta rakennusmaata keskusta-alueen läheisyydestä ja ajan tavaksi tuli lohkoa sitä vähän kerrallaan puistoalueiden reunamilta. Näin kävi Pajalahden ja Ruukinlahdenkin puistoissa. Myös liikenteen vilkastuminen rasitti aivan uudella tavalla Lauttasaaren ympäristöä.

Kuva: Lauttasaari-Seura.
Ihmiset ja yhteisö