post

1913 – Ensimmäinen asemakaava

Saari jäi Julius Tallbergin omistukseen. Uusi kartanonherra, vaikkei vakituisesti saarelle asettunutkaan, otti omatoimisesti tehtäväkseen kehittää maatilansa alueita entistä kaupunkimaisempaan suuntaan. Jo vuonna 1913 hän laati yhdessä poikansa Gunnarin ja kaupungin asemakaava-arkkitehdin Bertel Jungin apulaisen Birger Brunilan kanssa Lauttasaareen asemakaavahahmotelman. Lopputuloksessa näkyi selvästi pääkaupunkialueella jo käytäntöön sovelletun englantilaistyyppisen puutarhakaupunkinäkemyksen vaikutteita. Brunila täydensi suunnitelmaansa vuonna 1936, jolloin hän keskittyi saaren pohjois- ja länsiosiin. Vaikka alkuperäinen luonnos ei koskaan sellaisenaan toteutunutkaan, myöhempi kokonaisuus seurasi pääosiltaan vanhaa piirrosta.

Kuva: Birger Brunilan asemakaavaluonnos. Lauttasaaren säätiö.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1911 – Tallbergien aika alkaa

Samalla keskustelu alueen hallinnollisista järjestelyistä kiihtyi. Helsinkiin liittäminen tuli jälleen ajankohtaiseksi vuonna 1911, kun saaren suurin maanomistaja Wilhelm Wavulinin kuoli yllättäen. Naimattoman kartanonherran veljien Jakob ja Petter Wavulinin sekä sisaren Alexandra Wavulinin muodostama perikunta tarjosi kaupunginvaltuustolle osoittamassa kirjelmässään 255 hehtaarin maatilaa lunastettavaksi miljoonan markan eli lähes neljän miljoonan euron hintaan. Kaupan ulkopuolelle olisivat jääneet ne 32 hehtaaria, jotka omistajat olivat luovuttaneet 17 huvilapalstan rakentamiseen, sekä kolme saaren etelä- ja länsiosassa sijaitsevaa palstaa, jotka valtio oli pakkolunastanut sotilaallisiin tarkoituksiin jo 1800-luvun lopulla.

Kaupunginvaltuuston hylättyä tarjouksen perikunta laski hintapyynnön 900 000 markkaan. Uudestaan asiaa käsitellyt kaupungin rahatoimikamari katsoikin suorittamansa katselmuksen jälkeen myyntihinnan olevan erittäin huokea ottaen huomioon saaren erinomaisen sijainnin, maa-alan yleisen hintatason lähialueiden saarissa ja kaupassa saatavien kiinteistöjen arvon. Vaikka hanke olisi tarkoittanut kaupungille kehitettävien liikennejärjestelyjen vuoksi suuria kertakustannuksia, olisivat maatilan ja sen vuokratonteista saatavat tulot tuoneet kamarin laskelmien mukaan kaupungille melko pian 5 prosentin koron kauppahinnalle.

Hinnan lisäksi alueen mahdollinen hyötykäyttö houkutti. Erityisesti saaren itäosien luonnostaan syvien rantojen ja laiturikokonaisuuksille sopivan merenpohjan vaivaton muuntaminen kaupungin havittelemaksi satamatilaksi nähtiin kauppaa puoltavana tekijänä. Oleellista suunnitelmissa oli niin ikään se, että kaupunkia ympäröivistä vesialueista Hietalahden ja Lauttasaaren väli jäätyi tavallisesti viimeisenä. Satama Lauttasaaressa olisikin helpottanut ajoittain pahoin ruuhkautuneeseen Eteläsatamaan suuntautunutta talvilaivaliikennettä. Merenkululle ja kaupankäynnille tuottamien etujen lisäksi maa-alan hankkiminen olisi luonnollisesti avannut uuden suunnan Helsingin laajentumiselle. Rahatoimikamarin näkemyksen mukaan kaupungin vain hieman aiemmin itselleen hankkimat Oulunkylän kartanon maat, Bölen ja Nybondaksen tilat sekä Gumtähden alueet eivät riittäneet vielä tyydyttämään kasvun tarvetta. Lauttasaaren hankkiminen nähtiin suotavana myös siksi, että merenrantatonttien kaavoitus antoi kaupungille lisämahdollisuuden kilpailla asunnontuotannossa alalle ryminällä saapuneiden yksityisten yhtiöiden kanssa. Toisaalta suunnitelmien toteuttamisen tiedettiin olevan hallinnollisesti tavanomaista haastavampaa: alue kuului Viaporin linnoitusvyöhykkeeseen eikä saarelle saanut rakentaa mitään ilman varuskunnan komentajan hyväksyntää. Kyse oli kuitenkin enemmänkin hidasteesta kuin esteestä, sillä mikään ei viitannut siihen, että oikeus rakennustoimintaan evättäisiin lupamenettelyssä.

Vaikka rahatoimikamarin lisäksi yleisten töiden hallitus asettui kannattamaan kartanon alueiden hankintaa, ei Helsingin kaupunginvaltuusto edelleenkään äänestyksen jälkeen löytänyt kaupalle riittäviä perusteita. Päätökseen pettynyt perikunta halusi yhä kuumeisesti realisoida kiinteän omaisuutensa ja jatkoi tilan kauppaamista. Ostajaa ei lopulta tarvinnut etsiä kaukaa. Jo pitkään Lauttasaaressa huvilan omistanut kauppias Julius Tallberg sai neuvottelujen päätteeksi tingittyä kauppahinnan 750 000 markkaan. Tallbergin perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ollut hankkia Drumsö Gård Ab:n osakekantaa omaan käyttöönsä, vaan toimia eräänlaisena välittäjänä. Kesäkuussa 1912 hän tarjosikin Lauttasaarta jälleen Helsingin kaupungille. Hän arveli alkuperäistä tarjousta peräti neljänneksen halvemman hinnan kääntävän jahkailevien kaupunginvaltuutettujen pään. Itsekin pitkään valtuutettuna toimineen Tallbergin motiivit olivat puhtaat: hän ei tavoitellut minkäänlaista taloudellista hyötyä. Todellisuudessa sama 750 000 markan hintapyyntö oli rahanarvon heikkenemisen vuoksi peräti alhaisempi kuin vuotta aikaisemmin.

Lauttasaaren hankkimisesta käynnistettiin tällä kertaa entistä seikkaperäisempi selvitystyö. Syyskuussa 1912 valtuuston perustama erikoisvaliokunta antoi suosituksensa ”ostokysymyksestä”. Satamalle valiokunta katsoi Lauttasaaren olevan periaatteessa hyvä sijoituskohde, mutta ensisijaisesti soveltuvampana laitoksen paikkana pidettiin erityisesti Vanhankaupunginlahtea. Valiokunnan pyynnöstä lausunnon antanut satamakonttori asettui jyrkemmälle kannalle: sen mukaan sataman rakentaminen Lauttasaareen ei missään tapauksessa voinut tulla kyseeseen. Kaupungin laajentamisen ja rakennustoiminnan tiivistämisen suhteen näkemykset olivat myötämielisemmät. Rakennuskonttori piti aluetta oivallisena kehityskohteena. Itse valiokuntakin päätyi kaupungin läntisen laajentumisen turvaamiseksi puoltamaan liitosta. Kaupunginvaltuusto jätti kuitenkin jälleen asian raukeamaan. Saarta pidettiin vaikeiden kulkuyhteyksien ja erityisesti sillan puuttumisen vuoksi liian epävarmana sijoituskohteena. Yleisesti kaupungin nähtiin kurottavan kohti pohjoista, pääradan mukaisesti. Tästä syystä kaupunki hylkäsi myös samaan aikaan tarjouspöydällä olleet aloitteet Herttoniemen ja Kulosaaren kartanoiden ostamisesta.

Kuva: Johan Strömsholm (vas.) ja Gunnar Tallberg, 1920-luvulla. Johan ja Nils Strömsholmin kokoelma, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1900 – Elinkeinorakenteen muutos käynnistää kaupungistumisen

1800-luvun lopulla jähmeät yhteiskunnalliset rakenteet joutuivat muutospaineen alle. Suomi alkoi hitaasti teollistua ja siirtyä yhä eriytyneemmän työnjaon yhteiskuntaan. Silti Suomi oli pohjimmiltaan edelleen maatalousmaa: vuosisadan vaihteessa lähes 80 prosenttia kansasta sai edelleen toimeentulonsa alkutuotannosta. Pääkaupungissa muutos oli kuitenkin selvästi nähtävissä.

Kaupungin väkiluvun nopea kasvu vuosisadan vaihteessa korosti kehitystä: vuonna 1875 kaupungissa asui vain 25 000 asukasta, mutta vajaan viidenkymmenen vuoden päästä väkiluku oli jo 150 000. Keskusalueen asukastiheyden nousu tarkoitti väistämättä myös sitä, että huomattava osa väestönkasvusta suuntautui kaupungin rajojen ulkopuolelle. Lisäys näkyikin erityisesti työväen asuttamissa radanvarren taajamissa, mutta myös kaupunkia ympäröivissä huvilayhdyskunnissa. Taustat olivat toki erilaiset. Lauttasaaressa kasvu näkyi aluksi kesäasukkaiden määrässä, joka oli 1900-luvun vaihteessa kasvanut jo yli neljänsadan. Ympärivuotisia asukkaita oli vain 35: kartanoa asuttaneet Wavulinit ja muutama kalastajaperhe. Suunta oli kuitenkin selvä: vuonna 1910 vakituisia lauttasaarelaisia oli 138 ja 15 vuotta myöhemmin jo yli tuhat.
Kuva: Hiekankuljetusvaunu hevosraitiovaunun raiteilla vuosien 1914-1917 aikaan. Vasemmalla Wathenin kioski, taustalla lautan lippukioski ja Drumsö Strandcafé (nykyisen

Lauttasaarentien ja Meripuistotien risteys). Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1855 – Linnoitustyöt jatkuvat

Krimin sota oli auttamatta osoittanut Venäjän armeijan vanhanaikaisuuden. Euroopan teollistuminen, kansallisuusaatteen voimistuminen ja Saksan keisarikunnan synty olivat mullistaneet valtioiden välisiä suhteita. Suurvaltojen keskittyminen siirtomaavalloituksiin siirsi paineita Euroopan ulkopuolelle, mutta toisinaan intressit törmäsivät kaukomailla ja uhkasivat Euroopan horjuvaa tasapainopolitiikkaa. Vuonna 1885 Venäjä ja Englanti ajautuivat kriisiin Afganistanin Pandjehin keitaan hallinnasta. Välien kiristyminen sai Venäjän jälleen keskittymään rannikkopuolustukseen Suomenlahdella. Vuonna 1885 rakennettiin uudet tykkipatterit, jotka sijoitettiin samoille paikoille kuin vuonna 1856. Täysin uusi patteristo pystytettiin Tiiraniemeen. Särkiniemeen ja Länsiulapanniemeen tuli ammuskellarit ja Särkinokan kallioon louhittiin ruutivarasto.

Yhtenä osana Viaporin puolustuksen tehostamisessa oli maiden pakkolunastukset, jotka koskivat myös Lauttasaaren kartanon maita. Vuoteen 1890 mennessä Ivan Wavulin joutui luovuttamaan yhteensä 39 hehtaaria maata valtiolle saaren linnoitusalueilta. Lisäksi Lauttasaaren kylän Melkön tilaan kuuluneet Ryssänkari ja Krimin sodassa pahoin tuhoutunut Melkki sisällytettiin lunastukseen. Kun Helsinki menetti näin alueelta saadut verotuotot, sille annettiin vastineena koko Harmajaan ulottunut kalaisa vesialue saarineen. Lauttasaaresta tuli näin sotilastukikohta poikkeusjärjestelyineen: linnoitusalueet suljettiin saarelaisilta, Venäjän armeijan valvonta lähistöllä tiukkeni ja rakennustoimintaa rajoitettiin.

Sotatekniikan kehitys ajoi kuitenkin pian vanhan puolustusjärjestelmän ohitse. Ensimmäisen maailmansodan aikainen Krepost Sveaborg -linnoitusten rakentaminen painottui maa-alueille eikä alun perin suunniteltua merilinnoitusketjua lopulta toteutettu lainkaan. Vaskiniemeen valmistui kyllä uusi tykkipatteri ja Katajaluotoon pystytettiin puisia kasarmi- ja varastorakennuksia sekä betonilinnakkeita. Saaren varuskunnan vahvuus oli 49 miestä. Sodan päätyttyä tukikohdat menettivät merkityksenä ja ne alkoivat käyttämättöminä rapistua. Vuonna 1927 valtio luovutti alueet Helsingin kaupungille, joka muutti alueet virkistyskäyttöön. Melkki ja Ryssänkari sen sijaan pysyivät suljettuina Suomen armeijan omaisuutena.

Kuva: Holger Degermanin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1871 – Ivan Wavulin ostaa Lauttasaaren kartanon

Silljanderin perikunta luopui kartanon omistuksesta vuonna 1871, kun ostajaksi ilmaantui onnistuneilla liiketoimillaan rikastunut venäläinen kauppias Ivan Wavulin. Kauppasummaksi kirjattiin 60 000 markkaa eli noin 282 000 euroa. Tilalle muuttanut Wavulin kehitti kartanon toimintaa: peltoja kunnostettiin, puutarhaa laajennettiin ja kulkureittejä ehostettiin. Hänen aikanaan saaresta alkoi myös kehittyä huvilayhdyskunta, kun liikemiesvaistoinen kauppias ymmärsi kesäasuntojen rakentamisella ja tonttivuokrauksella olevan kasvavaa kysyntää Helsingin säätyläistön keskuudessa.

Erityisesti Ivan Wavulinin poika Wilhelm oli kiinnostunut kartanotaloudesta. Vuonna 1895 hän lunasti isältään kartanon ja sen hieman pienentyneen maa-alan 200 000 markalla eli reilulla miljoonalla eurolla. Uuden isännän aikana toiminnasta tuli aiempaa järjestelmällisempää.

Kuva: Osa Lauttasaari-Seuran uudeksi vuodeksi 2000 julkaisemasta postikortista. Kuvassa Lauttasaaren kartano Alexander Wavulinin piirtämänä. Holger Degemanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1855 – Oollannin sota Lauttasaaren rannoilla

Venäjä päätyi lokakuussa 1853 sotaan Turkin salmien hallinnasta Ranskan, Ison-Britannian, Sardinian ja Osmanien valtakunnan muodostaman liittoutuman kanssa. Vaikka sodan keskus oli kaukana Krimin niemimaalla ja Balkanilla, ylsivät ristiriidan laineet aina Tyynellemerelle ja Suomenlahden rannikoille. Pohjolassa käydyn Oollannin sodan taustalla oli Ison-Britannian tavoite katkaista Venäjän Itämerenlaivaston yhteydet länteen. Viaporin linnoitus toimi pääkaupungin turvana, mutta samalla se oli suoranainen houkutin hyökkäyksille. Suomenlahden rannikkolinnoitusten ja -kaupunkien laajamittaisen tuhoamisen epäiltiinkin olevan Tammisaaressa ja Pohjanlahden rannikolla jo keväällä 1854 tuhotöitä tehneen vihollislaivaston yhtenä päätarkoituksena. Valtakunnallisesti tilanne oli kehittynyt niin uhkaavaksi, että vanha Ruotsin vallan aikainen ruotuväkilaitos päätettiin perustaa uudelleen kesällä 1854.

Vihollisen sotalaivojen ilmestyminen suuriruhtinaskunnan pääkaupungin ja ennen kaikkea Venäjän pääkaupungin lähivesille johti myös rannikkopuolustuksen pikaiseen vahvistamiseen. Helsingin rannikkoalueiden linnoittamisen jälkeen huomio siirtyi Lauttasaaren, Viaporin linnoituksen läntisen sivustan suojaajaan. Kesällä 1855 pohjoisten saarten ja Katajaharjun välisiin salmiin oli valmistunut puusiltoja, jotka toivat mukanaan saaren ensimmäisen kiinteän yhteyden mantereeseen. Tämä tun-nettiin nimellä ”Paronin sotatie”. Saaren eteläosiin ja Länsiulapanniemeen oli pystytetty tarkka-ampujien suojaksi noin 30 rintavarustusta. Itäniemeen, Särkiniemeen ja Vaskiniemeen suunnitellut patteriasemat valmistuivat vasta keväällä 1856 sodan jo päätyttyä Pariisin rauhaan.

Maanantaina 6. elokuuta tilanne Helsingin edustalla muuttui räjähdysherkäksi: arviolta 80 englantilaista ja ranskalaista sotalaivaa ankkuroitui Pihlajasaaren ja Harmajan välille. Torstaiaamuna alkoivat laivojen tykit moukaroida Viaporin muureja. Alkusoiton jälkeen kaksi fregattia ja korvetti irtautuivat laivueesta ja avasivat kello 12 lounaasta tulen Lauttasaarta kohti. Tykistövalmistelun jälkeen laivoista yritettiin maihinnousua, mutta uusien puolustusasemien joukot onnistuivat torjumaan yritykset. Yhteislaukauksin toteutetussa tykistötulessa ammuttiin kahden päivän aikana peräti 1000 ammusta, mutta vahingot jäivät verrattain pieniksi harvaanasutussa saaressa: seurauksena oli jokunen rajattu metsäpalo ja Myllykalliolla sijainneen optisen lennätinaseman tuhoutuminen. Maihin-nousuyritysten aiheuttamassa tulitaistelussa Särkiniemessä kuitenkin kaatui suomalainen sotilas, joka haudattiin Maamonlahden rannalle. Ilman muistokirjoitusta pystytetty hauta salasi sotilaan henkilöllisyyden yli sadan vuoden ajan. Vasta vuonna 1958 voitiin olla varmoja, että hautaan oli saatettu närpiöläinen krenatööri Joseph Johan Back.

Kuva: Lauttasaaren tuntemattoman sotilaan hauta. Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1839 – Kartano vaihtaa taas omistajaa

Myös Gyldénille Lauttasaari oli liian syrjässä pääkaupungin hallinnollisesta keskuksesta. Matka oli pitkä ja pimeä erityisesti talvisin, jolloin reitti kartanolta kulki metsän ja jäätien kautta Hietalahteen. Kertomusten mukaan ongelmia aiheuttivat myös ahnaat sudet, jotka toisinaan seurasivat matkaseuruetta aina Bulevardin tienoille asti. Vuonna 1839 kartano vaihtoi jälleen omistajaa, kun Gyldénin vaimon sukulainen komissionmaanmittari Nils Adolf Silljander teki kaupat virkaveljensä kanssa. Silljanderin asusti kartanossa aina kuolemaansa asti vuoteen 1853, jonka jälkeen tila päätyi perikunnalle.

Kuva: Lauttasaaren kartano etelän suunnasta vuonna 1914. Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1837 – Lauttasaaren kartanorakennus valmistuu

Saadessaan Lauttasaaren hallintaansa vuonna 1831 Mårten Weurlander nuorempi oli jo Lövkullan rusthollari. Pian kävi selväksi, että vaikeiden kulkuyhteyksien erottamia tiloja oli mahdotonta pitää yhden henkilön omistuksessa. Vuonna 1836 Mårten Weurlander myi Ryssänkarin, Melkin ja kylän laajan vesialueen helsinkiläiselle kauppiaalle Benedikt Brennerille. Myöhemmin samana vuonna Weurlanderin suvun aika Lauttasaaren omistajana päättyi kokonaisuudessaan, kun kirurgian tohtori Lars Henrik Törnroth osti myynnissä olleen kartanon maineen. Uuden omistajan kausi jäi vain vajaan vuoden mittaiseksi: vuonna 1837 yliopistotutkimuksiin keskittynyt Törnrothin allekirjoittama kauppakirja siirtyi Suomen yleisen maanmittauskonttorin ylitirehtööri Claes Wilhelm Gyldénin nimiin. Törnrothin tapaan Gyldén loi merkittävän virkauran ja sai myöhemmin työstään valtioneu-voksen arvonimen. Ensitöikseen kartanonisäntä käynnisti uuden päärakennuksen suunnittelun ja Punaisen huvilan korjaus- ja laajennustyöt. Aikakaudelle tavanomaista juhlavaa empire-tyyliä edus-taneen kaksikerroksisen kartanon arkkitehdista ei ole jäänyt aikakirjoihin merkintää, mutta tyylin ja Gyldénin laajat suhteet huomioiden on hyvin todennäköistä, että toteuttajana oli Kulosaaren ja Munkkiniemen kartanorakennusten taustalla ollut Carl Ludvig Engelin arkkitehtitoimisto.

Kuva: Olof Sundström, HKM.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1793 – Punainen huvila valmistuu

Mårten Weurlander vanhempi peri isäpuolensa Erik Johan Bergin kuoltua Heikaksen vuonna 1791 ja aloitti maatilan uuden päärakennuksen rakennustyöt. Kahden vuoden kuluttua kaksikerroksinen puuhuvila oli valmis. Mårten Weurlander ei itse kauaa talossaan ehtinyt asustamaan, sillä valmistumisvuonna hän meni naimisiin ja muutti Espooseen. Kun Mårten Weurlander nuorempi sai vuonna 1831 veljensä Gustafin kuoltua haltuunsa sekä Heikaksen että Bertaksen, yhdistyivät saaren maatilat. Näin alkoi Lauttasaaren kartanon aikakausi. Ensimmäisenä kartanorakennuksena toimi Punainen huvila, nyky-Lauttasaaren vanhin rakennus. Se oli asuinkäytössä aina 1940-luvulle, minkä jälkeen sinne sijoitettiin SPR:n plastiikkasairaalan varastoja ja työhuoneita. Vuonna 1979 huvila päätyi Helsingin kaupungin omistukseen ja myöhemmin Lauttasaari-Seuran käyttöön.

Kuva: Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1724 – Lauttasaari Weurlander-suvun omistukseen

Ongelmallisesta verotuskysymyksestä huolimatta Lauttasaaren Heikas ja Bertas pysyivät perintötiloina, jossa omistusoikeus siirtyi sukupolvelta toiselle. Vuonna 1724 molemmat kantatilat päätyivät kokonaisuudessaan Weurlanderin suvun haltuun. Pienien tilojen omistajat elättivät perheensä lähinnä maanviljelyllä ja kaupankäynnillä. Weurlanderien aika kesti lopulta yli sata vuotta aina vuoteen 1836 asti.

Kuva: Valokuva vanhasta kartasta, Lauttasaaren säätiö.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi