Samalla keskustelu alueen hallinnollisista järjestelyistä kiihtyi. Helsinkiin liittäminen tuli jälleen ajankohtaiseksi vuonna 1911, kun saaren suurin maanomistaja Wilhelm Wavulinin kuoli yllättäen. Naimattoman kartanonherran veljien Jakob ja Petter Wavulinin sekä sisaren Alexandra Wavulinin muodostama perikunta tarjosi kaupunginvaltuustolle osoittamassa kirjelmässään 255 hehtaarin maatilaa lunastettavaksi miljoonan markan eli lähes neljän miljoonan euron hintaan. Kaupan ulkopuolelle olisivat jääneet ne 32 hehtaaria, jotka omistajat olivat luovuttaneet 17 huvilapalstan rakentamiseen, sekä kolme saaren etelä- ja länsiosassa sijaitsevaa palstaa, jotka valtio oli pakkolunastanut sotilaallisiin tarkoituksiin jo 1800-luvun lopulla.
Kaupunginvaltuuston hylättyä tarjouksen perikunta laski hintapyynnön 900 000 markkaan. Uudestaan asiaa käsitellyt kaupungin rahatoimikamari katsoikin suorittamansa katselmuksen jälkeen myyntihinnan olevan erittäin huokea ottaen huomioon saaren erinomaisen sijainnin, maa-alan yleisen hintatason lähialueiden saarissa ja kaupassa saatavien kiinteistöjen arvon. Vaikka hanke olisi tarkoittanut kaupungille kehitettävien liikennejärjestelyjen vuoksi suuria kertakustannuksia, olisivat maatilan ja sen vuokratonteista saatavat tulot tuoneet kamarin laskelmien mukaan kaupungille melko pian 5 prosentin koron kauppahinnalle.
Hinnan lisäksi alueen mahdollinen hyötykäyttö houkutti. Erityisesti saaren itäosien luonnostaan syvien rantojen ja laiturikokonaisuuksille sopivan merenpohjan vaivaton muuntaminen kaupungin havittelemaksi satamatilaksi nähtiin kauppaa puoltavana tekijänä. Oleellista suunnitelmissa oli niin ikään se, että kaupunkia ympäröivistä vesialueista Hietalahden ja Lauttasaaren väli jäätyi tavallisesti viimeisenä. Satama Lauttasaaressa olisikin helpottanut ajoittain pahoin ruuhkautuneeseen Eteläsatamaan suuntautunutta talvilaivaliikennettä. Merenkululle ja kaupankäynnille tuottamien etujen lisäksi maa-alan hankkiminen olisi luonnollisesti avannut uuden suunnan Helsingin laajentumiselle. Rahatoimikamarin näkemyksen mukaan kaupungin vain hieman aiemmin itselleen hankkimat Oulunkylän kartanon maat, Bölen ja Nybondaksen tilat sekä Gumtähden alueet eivät riittäneet vielä tyydyttämään kasvun tarvetta. Lauttasaaren hankkiminen nähtiin suotavana myös siksi, että merenrantatonttien kaavoitus antoi kaupungille lisämahdollisuuden kilpailla asunnontuotannossa alalle ryminällä saapuneiden yksityisten yhtiöiden kanssa. Toisaalta suunnitelmien toteuttamisen tiedettiin olevan hallinnollisesti tavanomaista haastavampaa: alue kuului Viaporin linnoitusvyöhykkeeseen eikä saarelle saanut rakentaa mitään ilman varuskunnan komentajan hyväksyntää. Kyse oli kuitenkin enemmänkin hidasteesta kuin esteestä, sillä mikään ei viitannut siihen, että oikeus rakennustoimintaan evättäisiin lupamenettelyssä.
Vaikka rahatoimikamarin lisäksi yleisten töiden hallitus asettui kannattamaan kartanon alueiden hankintaa, ei Helsingin kaupunginvaltuusto edelleenkään äänestyksen jälkeen löytänyt kaupalle riittäviä perusteita. Päätökseen pettynyt perikunta halusi yhä kuumeisesti realisoida kiinteän omaisuutensa ja jatkoi tilan kauppaamista. Ostajaa ei lopulta tarvinnut etsiä kaukaa. Jo pitkään Lauttasaaressa huvilan omistanut kauppias Julius Tallberg sai neuvottelujen päätteeksi tingittyä kauppahinnan 750 000 markkaan. Tallbergin perimmäinen tarkoitus ei kuitenkaan ollut hankkia Drumsö Gård Ab:n osakekantaa omaan käyttöönsä, vaan toimia eräänlaisena välittäjänä. Kesäkuussa 1912 hän tarjosikin Lauttasaarta jälleen Helsingin kaupungille. Hän arveli alkuperäistä tarjousta peräti neljänneksen halvemman hinnan kääntävän jahkailevien kaupunginvaltuutettujen pään. Itsekin pitkään valtuutettuna toimineen Tallbergin motiivit olivat puhtaat: hän ei tavoitellut minkäänlaista taloudellista hyötyä. Todellisuudessa sama 750 000 markan hintapyyntö oli rahanarvon heikkenemisen vuoksi peräti alhaisempi kuin vuotta aikaisemmin.
Lauttasaaren hankkimisesta käynnistettiin tällä kertaa entistä seikkaperäisempi selvitystyö. Syyskuussa 1912 valtuuston perustama erikoisvaliokunta antoi suosituksensa ”ostokysymyksestä”. Satamalle valiokunta katsoi Lauttasaaren olevan periaatteessa hyvä sijoituskohde, mutta ensisijaisesti soveltuvampana laitoksen paikkana pidettiin erityisesti Vanhankaupunginlahtea. Valiokunnan pyynnöstä lausunnon antanut satamakonttori asettui jyrkemmälle kannalle: sen mukaan sataman rakentaminen Lauttasaareen ei missään tapauksessa voinut tulla kyseeseen. Kaupungin laajentamisen ja rakennustoiminnan tiivistämisen suhteen näkemykset olivat myötämielisemmät. Rakennuskonttori piti aluetta oivallisena kehityskohteena. Itse valiokuntakin päätyi kaupungin läntisen laajentumisen turvaamiseksi puoltamaan liitosta. Kaupunginvaltuusto jätti kuitenkin jälleen asian raukeamaan. Saarta pidettiin vaikeiden kulkuyhteyksien ja erityisesti sillan puuttumisen vuoksi liian epävarmana sijoituskohteena. Yleisesti kaupungin nähtiin kurottavan kohti pohjoista, pääradan mukaisesti. Tästä syystä kaupunki hylkäsi myös samaan aikaan tarjouspöydällä olleet aloitteet Herttoniemen ja Kulosaaren kartanoiden ostamisesta.
Kuva: Johan Strömsholm (vas.) ja Gunnar Tallberg, 1920-luvulla. Johan ja Nils Strömsholmin kokoelma, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi
