Kaupungin kasvu ja erilaisten toimintojen modernisoituminen johti siihen, että varsinkin keskusta-alueella sijainneita vanhojen, huonosti muunneltavissa olleiden ja matalien rakennusten täyttämiä tontteja alettiin kaavoittaa uudelleen. Monin paikoin tämä johti hyvinkin lyhytnäköiseen toimintaan, jossa kulttuuri- ja rakennushistorialliset sekä arkkitehtoniset arvot sivuutettiin tyystin. Purkutöistä ja vimmaisesta uudisrakentamisesta tuli niin yleisiä, että alettiin puhua taudista. Turku sai tästä kyseenalaisen kuuluisuuden, mutta samassa kelkassa oltiin myös Helsingissä. Lauttasaaressa tilanne oli samanlainen, joskin taustat olivat erilaiset. Huvilayhteisön muutos kaupunginosaksi tarkoitti väistämättä vanhojen talojen purkamista. Toisinaan se oli esimerkiksi puurakennusten kuntoon vedoten täysin perusteltua. Muutos oli välttämätön, mutta sen laajuus herätti keskustelua. Voimakkaimmin vastarinta heräsi kuitenkin vasta 1970-luvun lopulla, jolloin suojeltavia kohteitakaan ollut enää montaa. Toisaalta samalla niiden arvo merkittävinä kohteina oli kohonnut.
Vuonna 1978 Lauttasaaressa käytiin kaksi näytelmää, joista yhdessä aiheettomaksi koettu muutostyö onnistuttiin estämään, toisessa ei. Ensin oli edessä epäonnistuminen. Melkonkadun kerrostalorakennuksen juuri valmiiksi saanut Rakennus Oy Puolimatka oli hankkinut itselleen tontin Pohjoiskaari 10–25:stä. Tontilla sijaitsi hieman rapistunut, mutta vielä kunnostettavissa oleva Sumeliuksen huvila. Vaikka virallista suojelupäätöstä rakennuksesta ei ollut, Lauttasaari-Seura katsoi villan säilyttämisen arvoiseksi ja aloitti keskustelun rakennuttajan kanssa sen tavoitteista tontilla. Neuvottelujen ollessa vielä kesken rakennusyritys kuitenkin aloitti purkutyöt. Vastaanotto oli myrskyisä, mutta mitään ei ollut tehtävissä.
Voitto tuli kuitenkin kenties tärkeimmän mahdollisen rakennuksen kohdalla. Asemakaavan mukaan ostoskeskuksen viereen joutunut kartanon tontti oli kaavoitettu asunto- ja liiketiloiksi. Ongelma oli tiedossa, mutta kartanon omistanut Suomen Punainen Risti oli sitoutunut pitämään kiinni rakennuksesta. Vuonna 1977 tilanne muuttui, kun paloviranomaiset vaativat SPR:ä siirtämään sairaalatoimintonsa toisaalle. Pelko rakennusoikeuden käyttämisestä ja kartanon sekä Punaisen huvilan jyräämisestä heräsi. Säätiö ja seura vetosivat yhteistuumin päättäjiin, että kaupunki hankkisi tontin omistukseensa ja siten estäisi purku-uhan nyt ja tulevaisuudessa. Kaupungin päättävät elimet päätyivät lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen kannattamaan esitystä. Tontti päätyi kaupungille siten, että Punaiselle Ristille luovutettiin uusi tontti Pajalahdentien varrelta.
Täysin ei ongelma kuitenkaan vielä ratkennut. Lauttasaaressa ei luotettu liioin siihen, että kaupunki ei pyörtäisi päätöstään tulevaisuudessa tonttien hintojen mahdollisesti noustessa. Kun kartanon tontin suojelu vaati näin käytännössä uuden kaavan vahvistamista, tarkoitti se automaattisesti aikaa vievää byrokratiaa. Sumeliuksen huvilan kohtalosta viisastuneena Lauttasaari-Seura pyysi kaavamuutoksen vireilläoloajaksi lääninhallitukselta purkukiellon tontin rakennuksille. Toukokuussa 1979 kaava hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa.
Kartano oli pelastettu, mutta keskustelu sen käyttötarkoituksesta jatkui. Tarkoitus oli, että alue olisi päätynyt saarelaisten käyttöön. Työ osoittautui hankalaksi. Kartano toimi aluksi vanhainkotina, mutta viime vuosina se on ollut tyhjillään. Kartanoon on kaavailtu päiväkotia ja kirjastoa, mutta niiden vaatimiin tarpeisiin kartanoa ei lopulta voitu muokata. Lauttasaari-Seura on ajanut viime vuosina kartanon muuttamista kulttuuri- ja ravintolatiloiksi. Työ on siltä osin vielä kesken.
Punainen huvilan kohtalo on ollut seesteisempää: vuonna 1983 Lauttasaari-Seura vuokrasi sen käyttöönsä. Tiloissa on myös Lauttasaari-lehden toimitus.
Kuva: Sumeliuksen huvila vuonna 1971. Holger Degermannin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.
Ihmiset ja yhteisö
