post

1944 – Lauttasaaren selvittämätön murha

Lähetetty by

Kello 1.58 marraskuun 3. päivän yönä vuonna 1944 tapahtui Lauttasaaressa poliittisesti arkaluontoinen murha, jonka pelättiin kiristävän Suomen ja Neuvostoliiton jo ennestään ongelmallisia suhteita. Elettiin vaaran vuosien aattoa. Jatkosota oli juuri päättynyt Moskovassa solmittuun välirauhaan. Sodasta toipuvan Suomen sisäpoliittiset olot olivat epävakaat eikä maailman valtaansa Itä-Euroopassa laajentuneen Neuvostoliiton todellisista tavoitteista Suomessa ollut vielä selkeää kuvaa kenellekään. Tulevaisuus oli epävarma ja pelottava.

Rauhansopimuksen mukaisesti Suomi oli joutunut luovuttamaan Porkkalanniemen Neuvostoliitolle sotilaistukikohdaksi. Kun Porkkalassa ei ollut suurille laivoille sopivaa rantautumispaikkaa, jouduttiin rahtilaivojen tuoma kalusto ja mukana matkannut neuvostoliittolainen sotaväki siirtämään alueelle maateitse Helsingin satamista. Eräässä tälläisessä Jätkäsaaresta lähteneessä kolonnassa oli mukana myös talousupseeri Ivan Belov. Vain muutaman kilometrin matkan jälkeen kajahti Lauttasaarentien ja nykyisen Gyldenintien risteyksessä lähellä Vulcanin kumikorjaamoa neljä laukausta. Kolonnan kärjessä hevoskärryissä maannut Belov putosi maahan kuolleena.

Selkkaus oli valmis: Neuvostoliiton johtama valvontakomissio lähetti tapahtumasta Suomen hallitukselle nootin, jossa se tuomitsi murhan poliittisena verityönä ja vaati samalla intensiivistä selvitystä. Pelättiin murhan antavan jopa syyn Suomen miehittämiselle. Poliisi kävi tutkimuksiin suurella joukolla. Parin kuukauden aikana kuulusteltiin 2 000 ihmistä ja erityisesti kansalaistoiminnassa aktiviisenä mukana olleiden lauttasaarelaisten taustoja selvitettiin. Epäiltynä oli pitkään tuntematon suomalainen upseeripukuinen mies, mutta ampujaa ei löytynyt. Suomalaiset pitivät mustasukkaisuutta todennäköisempänä syynä surmaan. Neuvostoliitto näki murhan olleen suunnitelmallinen tarkka-ampujan aikaansaannos. Totuus jäi selvittämättä, mutta valtioiden välistä suuren luokan selkkausta ei kuitenkaan lopulta tapahtunut.

Kuva: Wikipedia.
Ihmiset ja yhteisö

post

1939 – Ilmapuolustuksen tukikohta

Lähetetty by

Saksa ja Neuvostoliitto solmivat elokuussa 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen, jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa suuravaltojen välinen Itä-Eurooppa oli jaettu allekirjoittajamaiden kesken etupiireihin. Saksa alkoi toteuttaa sopimusta Puolassa syyskuussa 1939, mikä johti toisen maailmansodan syttymiseen. Neuvostoliitto puolestaan hyökkäsi etupiiriinsä kuuluneeseen Suomeen. Suurvaltojen pelinappulana maa ajautui sotaan ja koko yhteiskunta valjastettiin poikkeusolojen käyttöön. Lautta-saari kuului pääkaupungin ilmapuolustuksen läntisen alueen keskeisiin kohteisiin. Raskas it-patteri 59:n kaksi 76 mm:n it-kanuunaa saivat paikkansa Myllykalliolla jo 6. lokakuuta 1939, muutama päivä ennen yleisen liikekannallepanon alkua. Jatkosodan alkaessa kesällä 1941 aseistusta lisättiin neljällä kanuunalla. Lauttasaari-Seura yhteistyössä Lauttasaaren Reserviupseerit ry:n, Helsingin kaupungin ja Puolustusvoimain kanssa palautti yhden näistä kanuunoista paikalleen vuonna 1980 Lauttasaaren ilmapuolustuksen muistomerkiksi.

Kuva: 8.Rask.It.Ptri vuonna 1944. SA-kuva.
Ihmiset ja yhteisö

post

1919 – Salakuljettajien Lauttasaari

Lähetetty by

Sisällissota repi yhteiskunnan kahtia. Veriseksi yltyneen välienselvittelyn tauottua yhä jäytävää eripuraa pyrittiin lieventämään mittavilla sosiaalipoliittisilla uudistuksilla: torpparilaki ja maan-lunastuslaki paransivat tilattoman väestön toimeentulo-ongelmia, työaikalaki toi helpotusta teolli-suustyöväen oloihin, oppivelvollisuuslaki vei kaikki lapset kouluun ja uskonnonvapauslaki mahdollisti erilaiset maailmankatsomukset. Huvilayhteisön elämään vaikutti kuitenkin voimakkaimmin vuonna 1919 voimaan tullut kieltolaki. Alkoholin vähittäismyynnin, valmistamisen ja maahantuonnin kieltämisen uskottiin taltuttavan väestöä riivanneen ”viinanpirun” ja vapauttavan rahvaan sivistystason kaikista kuristavista esteistä. Lopputulos oli kuitenkin kaikkea muuta kuin toivottu. Kansan jano ei sammunut eikä alkoholituotteiden kysyntä rajoituksista huolimatta ottanut hiipuakseen. Laillisten keinojen kitkeminen synnytti ainoastaan uuden ja kukoistavan rikollisuuden haaran – salakuljetuksen.

Viinan hankintaan varmin tapa oli suunnata rannikolta merelle ja kohti etelää. Suomalaiset salakul-jettajat saattoivat täydentää varastojaan joko ostamalla tuotteita varta vasten aluevesirajojen ulko-puolelle ankkuroituneista pirtulaivoista tai lähtemällä itse viinanhakureissulle Viroon. Salakuljetuksen kuumimpaan aikaan elokuussa 1929 suuret pirtulaivat olivat varanneet lähes 4 miljoonan litraa viinaa pelkästään suomalaisien viinatrokarien tarpeisiin. Tehokas jakelu takasi sen, että spriitä riitti lähes entiseen tapaan: pirtuetsivien haaviin jäi vain kymmenesosa myyntiin tarkoitetusta saaliista. Aluksi salakuljettajat selvisivät lainvalvojien ulottumattomiin yksinkertaisesti nopeampien veneidensä ansioista. Kun pakomatka ei kuitenkaan aina ollut mahdollista, virkavallan väistelystä tehtiin melkoista taidetta. Joskus juomakanistereita jouduttiin kiinnijäämisen pelossa heittämään me-reen, mutta usein epätoivottuja kohtaamisia varten oli kehitelty ovelia piiloja, harhautusoperaatioita ja monimutkaisia peitetarinoita. Toisinaan jouduttiin jopa aseellisiin tulitaisteluihin, joissa ei kuolonuhreiltakaan vältytty.

Pirtulastin saaminen rantaan ilman suurta huomiota vaati riittävän rauhallisen ja syrjäisen sataman, mutta vastaavasti tuotteiden myynnin kannalta laajojen markkinoiden läheisyys houkutti. Myös puhelinyhteydet olivat lähes välttämättömät. Lauttasaari tarjosi kaikki nämä edut, kun salakuljettajat valitsivat hämärätoimilleen otollista paikkaa. Alueella kerrotaankin toimineen enimmillään hieman yli kolmekymmentä päätoimista pirtuisäntää, jotka huolsivat pääkaupungin lukuisia salakapakoita ja palvelivat yksittäisiä ostajia. Janoiset oppivat tuntemaan Lauttasaaren ”Pikku-Virona”, joka oli aina auki.

Kuva: A. Rönnberg, HKM.
Ihmiset ja yhteisö

post

1855 – Linnoitustyöt jatkuvat

Lähetetty by

Krimin sota oli auttamatta osoittanut Venäjän armeijan vanhanaikaisuuden. Euroopan teollistuminen, kansallisuusaatteen voimistuminen ja Saksan keisarikunnan synty olivat mullistaneet valtioiden välisiä suhteita. Suurvaltojen keskittyminen siirtomaavalloituksiin siirsi paineita Euroopan ulkopuolelle, mutta toisinaan intressit törmäsivät kaukomailla ja uhkasivat Euroopan horjuvaa tasapainopolitiikkaa. Vuonna 1885 Venäjä ja Englanti ajautuivat kriisiin Afganistanin Pandjehin keitaan hallinnasta. Välien kiristyminen sai Venäjän jälleen keskittymään rannikkopuolustukseen Suomenlahdella. Vuonna 1885 rakennettiin uudet tykkipatterit, jotka sijoitettiin samoille paikoille kuin vuonna 1856. Täysin uusi patteristo pystytettiin Tiiraniemeen. Särkiniemeen ja Länsiulapanniemeen tuli ammuskellarit ja Särkinokan kallioon louhittiin ruutivarasto.

Yhtenä osana Viaporin puolustuksen tehostamisessa oli maiden pakkolunastukset, jotka koskivat myös Lauttasaaren kartanon maita. Vuoteen 1890 mennessä Ivan Wavulin joutui luovuttamaan yhteensä 39 hehtaaria maata valtiolle saaren linnoitusalueilta. Lisäksi Lauttasaaren kylän Melkön tilaan kuuluneet Ryssänkari ja Krimin sodassa pahoin tuhoutunut Melkki sisällytettiin lunastukseen. Kun Helsinki menetti näin alueelta saadut verotuotot, sille annettiin vastineena koko Harmajaan ulottunut kalaisa vesialue saarineen. Lauttasaaresta tuli näin sotilastukikohta poikkeusjärjestelyineen: linnoitusalueet suljettiin saarelaisilta, Venäjän armeijan valvonta lähistöllä tiukkeni ja rakennustoimintaa rajoitettiin.

Sotatekniikan kehitys ajoi kuitenkin pian vanhan puolustusjärjestelmän ohitse. Ensimmäisen maailmansodan aikainen Krepost Sveaborg -linnoitusten rakentaminen painottui maa-alueille eikä alun perin suunniteltua merilinnoitusketjua lopulta toteutettu lainkaan. Vaskiniemeen valmistui kyllä uusi tykkipatteri ja Katajaluotoon pystytettiin puisia kasarmi- ja varastorakennuksia sekä betonilinnakkeita. Saaren varuskunnan vahvuus oli 49 miestä. Sodan päätyttyä tukikohdat menettivät merkityksenä ja ne alkoivat käyttämättöminä rapistua. Vuonna 1927 valtio luovutti alueet Helsingin kaupungille, joka muutti alueet virkistyskäyttöön. Melkki ja Ryssänkari sen sijaan pysyivät suljettuina Suomen armeijan omaisuutena.

Kuva: Holger Degermanin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1855 – Oollannin sota Lauttasaaren rannoilla

Lähetetty by

Venäjä päätyi lokakuussa 1853 sotaan Turkin salmien hallinnasta Ranskan, Ison-Britannian, Sardinian ja Osmanien valtakunnan muodostaman liittoutuman kanssa. Vaikka sodan keskus oli kaukana Krimin niemimaalla ja Balkanilla, ylsivät ristiriidan laineet aina Tyynellemerelle ja Suomenlahden rannikoille. Pohjolassa käydyn Oollannin sodan taustalla oli Ison-Britannian tavoite katkaista Venäjän Itämerenlaivaston yhteydet länteen. Viaporin linnoitus toimi pääkaupungin turvana, mutta samalla se oli suoranainen houkutin hyökkäyksille. Suomenlahden rannikkolinnoitusten ja -kaupunkien laajamittaisen tuhoamisen epäiltiinkin olevan Tammisaaressa ja Pohjanlahden rannikolla jo keväällä 1854 tuhotöitä tehneen vihollislaivaston yhtenä päätarkoituksena. Valtakunnallisesti tilanne oli kehittynyt niin uhkaavaksi, että vanha Ruotsin vallan aikainen ruotuväkilaitos päätettiin perustaa uudelleen kesällä 1854.

Vihollisen sotalaivojen ilmestyminen suuriruhtinaskunnan pääkaupungin ja ennen kaikkea Venäjän pääkaupungin lähivesille johti myös rannikkopuolustuksen pikaiseen vahvistamiseen. Helsingin rannikkoalueiden linnoittamisen jälkeen huomio siirtyi Lauttasaaren, Viaporin linnoituksen läntisen sivustan suojaajaan. Kesällä 1855 pohjoisten saarten ja Katajaharjun välisiin salmiin oli valmistunut puusiltoja, jotka toivat mukanaan saaren ensimmäisen kiinteän yhteyden mantereeseen. Tämä tun-nettiin nimellä ”Paronin sotatie”. Saaren eteläosiin ja Länsiulapanniemeen oli pystytetty tarkka-ampujien suojaksi noin 30 rintavarustusta. Itäniemeen, Särkiniemeen ja Vaskiniemeen suunnitellut patteriasemat valmistuivat vasta keväällä 1856 sodan jo päätyttyä Pariisin rauhaan.

Maanantaina 6. elokuuta tilanne Helsingin edustalla muuttui räjähdysherkäksi: arviolta 80 englantilaista ja ranskalaista sotalaivaa ankkuroitui Pihlajasaaren ja Harmajan välille. Torstaiaamuna alkoivat laivojen tykit moukaroida Viaporin muureja. Alkusoiton jälkeen kaksi fregattia ja korvetti irtautuivat laivueesta ja avasivat kello 12 lounaasta tulen Lauttasaarta kohti. Tykistövalmistelun jälkeen laivoista yritettiin maihinnousua, mutta uusien puolustusasemien joukot onnistuivat torjumaan yritykset. Yhteislaukauksin toteutetussa tykistötulessa ammuttiin kahden päivän aikana peräti 1000 ammusta, mutta vahingot jäivät verrattain pieniksi harvaanasutussa saaressa: seurauksena oli jokunen rajattu metsäpalo ja Myllykalliolla sijainneen optisen lennätinaseman tuhoutuminen. Maihin-nousuyritysten aiheuttamassa tulitaistelussa Särkiniemessä kuitenkin kaatui suomalainen sotilas, joka haudattiin Maamonlahden rannalle. Ilman muistokirjoitusta pystytetty hauta salasi sotilaan henkilöllisyyden yli sadan vuoden ajan. Vasta vuonna 1958 voitiin olla varmoja, että hautaan oli saatettu närpiöläinen krenatööri Joseph Johan Back.

Kuva: Lauttasaaren tuntemattoman sotilaan hauta. Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1577 – Lauttasaaren kylä hävitetään 25-vuotisen sodan aikana

Lähetetty by

Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen Ruotsi velloi myrskyisän veljesriidan kourissa. Vuonna 1568 Kustaan pojat Kaarle ja Juhana toteuttivat kapinan, jonka päätteeksi vanhin veljistä, kuningas Eerik XIV vangittiin ja syrjäytettiin valtaistuimelta. Juhana III:n kruunauksen jälkeen muuttui myös valtakunnan ulkopolitiikan suunta. Eerikin ylläpitämät sopuisat välit Moskovan tsaariin Iivana Julmaan kylmenivät. Vuonna 1570 valtakunnat ajautuivat Baltian hallintakysymyksen ja Karjalan rajakiistojen vuoksi sotaan. Ruotsi oli sodassa niskan päällä, mutta erityisesti venäläisten sissitoiminta tuotti suuria alueellisia tuhoja kaukana varsinaisten taistelualueiden selustassa. Talvella 1577 Iivana Julma määräsi Ruotsin hallitsemaa Tallinnaa piirittäneen venäläisarmeijan 1200 tataariratsumiestä jäätyneen Suomenlahden yli ryöstelemään Suomen rannikkoa. Osansa sai myös Lauttasaaren kylä, jonka kaksi kantatilaa Heikas ja Bertas joutuivat hävityksen kohteeksi.

Kuva: Volker von Bonin, HKM.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi