post

1970 – Lauttasaaren ostoskeskus

Vuosikymmenen vaihteessa kauppakeskusten suunnittelu tuli osaksi lähiörakentamisen ideologiaa. Lauttasaari ei kulkenut tässä irrallaan muista alueista. Munkkivuoressa ostari oli rakennettu jo lähes kymmenen vuotta aiemmin ja moniin itäisiin ja pohjoisiin kaupunginosiin niitä alettiin suunnittelemaan 1960-luvun lopulla. Lauttasaaressa toteutuksen tiellä lähdettiin syksyllä 1967, kun rakennusliike Otto Wuorio osti Tallbergin perikunnalta kahden hehtaarin suuruisen tontin Lauttasaarentien varrelta. Rakennustöiden alkaessa paikalta raivattiin kolme vuosisadan alun puurakennusta sekä Steniuksen puutarhan kasvihuoneet. Kaavaan sisältyi myös neljä tien vieren korkeaa asuinkerrostaloa. Olli Kivisen suunnittelema kokonaisuus valmistui vuonna 1970.
Kuvassa Lauttasaaren ostoskeskuksen ja suunnitelmaan kuuluneiden kerrostaloasuntojen rakentamisurakka käynnissä.

Kuva: Lauttasaari-Seura
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1970 – Elementtien aikakausi

Helsingin ympäristökuntien voimakas kasvu hajotti pääkaupungin omaa kaupunkirakennetta. Kun väestöennusteet eivät toteutuneet ennakoidulla tavalla, lähiöiden rakennussuunnitelmista jouduttiin luopumaan tai ne toteutettiin vain osittain. Lauttasaaressakin asuntotuotanto hiipui selvästi 1960-luvun lopussa, mutta Vattuniemen uusi kaava elvytti jälleen rakentamista. Kaupungin rajojen ulkopuolelle kadonnutta väkeä haluttiin houkutella Helsinkiin asuntotuotannon kiihdyttämisellä. Vattuniemen vanhan asemakaavan heikko rakennustiheys ja toisaalta teollisuuden kasvulle asetetut epärealistiset tavoitteet olivat jättäneet suuria alueita hyödyntämättä. Tonttimaan korkea arvo ja merellinen seutu sen sijaan houkuttivat asuintalojen tuotannolle. Näin uusia rakennuksia alkoi nousta paitsi Vattuniemeen myös muualle melko tiiviisti rakennetun keskusalueen ulkopuolelle. Joitakin taloja sijoitettiin toki vanhojen puutalojen paikalle aivan saaren sydämeen.

Silmiinpistävin muutos lähiöiden rakentamisessa oli kuitenkin uusien teknisten ja taloudellisten keinojen käyttöönotto 1970-luvun alussa. Pitkään käytössä olleista tiilirunkoisista taloista siirryttiin paikalla valettuihin betonirunkoihin ja elementtipäällysteisiin. Sisäänvedetyt parvekkeet tasaiset nauhamaiset ikkunajaot, tasakatot ja laajat parkkipaikat muovasivat myös Lauttasaaren rakennettua ympäristöä. Vattuniemestä ja Lauttasaaren ostoskeskuksesta tuli yhden aikakauden symboleita niin hyvässä kuin pahassa.

Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1967 – Monipuolistuvat palvelut

Kaupungistumisen myötä Lauttasaaren palvelut kokivat suuren muutoksen: ne muuttivat muotoaan ja monipuolistuivat. Asukkaiden mielestä kehitys oli usein liiankin hidasta. Luonnollinen järjestys Helsingissä oli ollut se, että ensin tulivat asukkaat ja sitten palvelut. Lauttasaaressa oli vuonna 1960 liiketiloja yksi 155 asukasta kohden, mikä asukasmäärään nähden oli vähemmän kuin esimerkiksi Munkkiniemessä ja Kulosaaressa. Suunta oli kuitenkin selkeä. Vuonna 1966 Lauttasaareen saatiin uusi postitoimisto, pankkikonttoreita oli vuonna 1967 jo kahdeksan. Ravintoloiden määrä kasvoi huomattavasti hitaammin. 1960-luvun lopussa saarella oli vain yksi ruokaravintola, Taverna, mutta erityisesti toimistotilojen lisääntymisen myötä seuraavan vuosikymmenen alussa ilmestyi katukuvaan uusia yrittäjiä. Samalla palvelut monipuolistuivat. Helsingin keskustan ja Tapiolan väliin oli syntynyt palveluista lähes omavarainen kaupunginosa, jossa oli huoltoasema, apteekki, suutari, parturi-kampaamoja, päivittäistavarakauppoja, korjaamoja, kirjakauppoja, vaatetusliikkeitä, elokuvateatteri ja lukuisia muita erikoisliikkeitä.

Kuva: Shellin huoltoasema, Heikkiläntie 12, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1965 – Lapinlahden silta ja Länsiväylä valmistuvat

Lähiöasutuksen voimakas lisääntyminen ja henkilöautomärän kasvu vaativat 1960-luvun vaihteessa pääkaupungin liikennejärjestelyjen uusimista. Erityisesti kaupungin läntinen ulospoistumisreitti, Lauttasaarentie, lukuisine tasoristeyksineen oli pullonkaula, joka puuroutti liikennettä. Ongelmana oli myös vanha silta, jota jouduttiin vähän väliä korjaamaan raskaan kulutuksen aiheuttamista pintavaurioista. Jo muutoinkin alhaisen nopeusrajoituksen siltaa kunnostettaessa liikennevirta jähmettyi lähes kokonaan.

Samaan aikaan Suomeen teki voimakkaasti tuloaan yhdysvaltalainen yksityisautoilun varaan rakentunut liikennesuunnittelu. Sen ensimmäisiä monumentteja oli Jorvaksentien leventäminen ja muuttaminen moottoritieksi. Lauttasaaren ongelma ratkaistiin lopulta puhkaisemalla saaren läpi kokonaan uusi tielinjaus. Jonkin aikaa suunnitelmissa oli myös tunneli. Tämä olisi ollut kallista, mutta säästänyt saaren pohjoisrannan muuhun käyttöön.

Länsiväylän rakennussuunnitelmaan kuului myös tien alun siirtäminen keskustan tuntumaan Kamppiin. Tämä tarkoitti sitä, että Lauttasaareen rakennettiin uusi Lapinlahden silta. Lähes 30 vuoden ajan 597 metrinen teräsrakenteinen silta oli Suomen pisin. Siltatyöt eivät saarella suinkaan jääneet tähän: vuonna 1969 painorajoituksien vuoksi pahasti vanhentunut Lauttasaaren silta korvattiin uudella läppäsillalla.

Kuva: Lapinlahden silta kuvattuna 1. lokakuuta 1965 jolloin silta avattiin liikenteelle. Holger Degermanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1960 – Kehittyvä kaupunginosa

Lauttasaaren kaupungistuminen kiihtyi vuosikymmenen aikana. Suurten ikäluokkien vartuttua entistä suuremmat lapsiperheet etsivät kuumeisesti asuinpaikkoja keskustan ulkopuolelta. Moni löysi omansa Lauttasaaresta. 1950-luku olikin väestömäärän voimakkaan kasvun aikaa: vuonna 1960 saaren väkiluku oli 18 438, mikä tarkoitti kasvun olleen peräti 150 prosenttia kuluneen vuosikymmenen aikana. Muuttoliikkeen seurauksena asukkaiden sosiaalinen tausta muuttui taas: keskikoulun käyneiden osuus oli huomattavasti korkeampi kuin Helsingin keskiarvo. Vaikka Vattuniemen teollisuusalue toi saarelle ammattitaitoista työväkeä, saaren asukaskunta keskiluokkaistui ja pitkälti yleisen elintason nousun myötä myös vaurastui. Saari myös suomenkielistyi nopeasti. Vaikka ruotsinkielistenkin väkimäärä miltei kaksinkertaistui 10 vuodessa, suhteellinen osuus putosi 25 prosentista 19 prosenttiin.

Kuva: H. Sternberg, HKM. (1965)
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1958 – Lauttasaaren vesitorni

Kerrostalojen määrän yhä lisääntyessä ja Vattuniemen teollisuusalueen laajetessa Salmisaaresta vedettyjen syöttöputkien kapasiteetti ja vaatimattoman pumppuaseman tuottama paine ei enää riittänyt saaren tarpeisiin. Erityisesti kulutuspiikkien aikaan vedensaanti uusien kerrostalojen yläkerroksissa oli likipitäen olematonta. Ongelma oli yleinen, ja esimerkiksi Munkkiniemi kärsi samoista puutteista. Tilanteen ratkaisemiseksi Lauttasaareen päätettiin rakentaa vesitorni. Sijoituspaikaksi suunniteltiin aluksi saaren korkeinta kohtaa Myllykalliota. Tornin pystyttäminen mäelle ei ollut välttämätöntä, mutta sen ansiosta tornin omasta korkeudesta ja siten kustannuksista saatettiin säästää. Toinen vaihtoehto oli Kotkavuori. Vaikka se ei yltänyt Myllykallion korkeudelle, sen etuna oli lyhyempi etäisyys Salmisaaresta, josta uusi pääsyöttöputki oli tarkoitus vetää. Putkimateriaalin ja louhintatyön kalleuden vuoksi Kotkavuori vei voiton. Päätöksen teki helpoksi myös se, että suunnitteilla ollut Lauttasaaren kirkko vaati oman tilansa eikä tornia olisi voitu lopulta sijoittaa Myllykallion korkeimpaan kohtaan.

Sijoituspaikkaa vielä pohdittaessa oli suunnittelutyö jo aloitettu. Lopulta lähes puolentoista vuotta kestänyt valmisteluvaihe saatiin päätökseen maaliskuussa 1958, kun kaupunginvaltuusto hyväksyi kokouksessaan vesitornin pääpiirustukset. Suunnitelman suurin erikoisuus oli vesisäiliön muoto. Aikakauden vesitornit olivat tyypillisesti malliltaan sylinterimäisiä, mutta Lauttasaaren tarpeisiin kartiomaisen säiliön katsottiin soveltuvan parhaiten. Malli oli uusi: Suomen ainoa vastaava kokonaisuus oli otettu käyttöön vasta seitsemän vuotta aiemmin Halikossa. Tuoreen tekniikan etuna oli se, että putkiston paineenvaihtelu oli huomattavasti pienempi kuin vastaavan kokoisessa sylinterimäisessä säiliössä. Tämä oli juuri sopiva lääke Lauttasaaren vesijohtoverkoston ongelmiin. Kun kustannuksetkaan eivät laskelmien mukaan kohonneet korkeammiksi, päätettiin Kotkavuorelle pystyttää uudenaikainen sienimäinen vesitorni.

Varsinaiset rakennustyöt kestivät 10 kuukautta, ja lopullisesti torni oli valmis helmikuun alussa 1959. Lauttasaaren maamerkistä tuli jylhä: tornin korkeus oli 34 metriä, katon halkaisija 45 metriä ja kahteen osaan jaetun säiliön kokonaistilavuus 4530 kuutiometriä. Tornin juurella leikkineen lapsen silmissä rakennelma oli aina arvoituksellinen jopa hieman pelottava. Sehän näytti ihka oikealta lentävältä lautaselta. Oli myös vaikea käsittää, miten painava betonimöhkäle saattoi ylipäätään pysyä kapealta tuntuneen tolpan varassa. Ilman säntillisiä lujuuslaskelmia ja tarkkaa rakennustyötä se ei pohjoisen ankarassa ilmastossa olisi ollutkaan mahdollista.

Kuva: P. Hänninen, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1957 – Taistelu kunnallistekniikasta

Helsinkiin liittäminen ei kaikkineen tuonut toivottua muutosta Lauttasaaren yhdyskuntarakenteen kehittämiseen. Asuintalojen ja teollisuusrakennusten määrä lisääntyi sodanjälkeisen rakennusbuumin myötä voimakkaasti, mutta kunnallistekniikka jäi kasvun seurauksena auttamatta vanhentuneeksi. Tiet ja jalkakäytävät olivat huonossa kunnossa, ojitus ja viemäröinti puutteellisia, vesijohtoverkostot vajavaisia, likavesistä täyttyneet rämeiköt terveyshaittoja sekä kunnalliset palvelut riittämättömiä. Ilmeisesti sodan jälkeinen heikko taloustilanne ja uusien liitosalueiden tarpeiden huomioiminen oli kaupungin hallintoelimille ongelmallinen yhtälö. Tämä näkyi myös saarelaisten edunvalvojana toimineen Lauttasaaren Säätiön lukuisten toimenpidepyyntöjen, tiedotustilaisuuksien, kirjelmien ja anomusten saamassa nuivassa vastaanotossa. Aiemmin luvatut perusparannukset viipyivät eikä infrastruktuuria kehitetty toivotulla tavalla. Saarelaisten veroäyrit kyllä kelpasivat kaupungille, mutta palveluja ne eivät tuoneet. Lauttasaari oli jäämässä ”pääkaupungin siistimättömäksi takapihaksi”.

Loppuvuonna 1954 kaupunginhallituksessa hyväksyttiin katujen ja viemärien rakennuskustannusten ositusehdotuksen, jossa otettiin kantaa kustannustenjakoon. Uudistuksen odotettiin vauhdittavan suurempien epäkohtien korjausta. Toiveikkuutta nosti myös se, että samaan aikaan bussiliikenteen käyttämät pääväylät saivat vihdoin kestopäällysteen ja viemäriverkostoa kunnostettiin.

Into haihtui kuitenkin pian, sillä valmisteluvaiheessa epämääräiseksi jäänyt maininta tarkoituksenmukaisista alueellisista korvauksista alkoi vasta hahmottua käytännössä. Lauttasaari jaettaisiin kaupunginhallituksen päätöksen mukaan taksoitukseltaan kuuteen erilaiseen vyöhykkeeseen, jotka osallistuisivat rakennuskuluihin kukin ennalta määrätyllä tavalla. Perusajatuksena oli se, että kaupungin rakentaman kunnallistekniikan yksityisille maanomistajille tuoma arvonlisäys siirrettäisiin kustannusten peittoamiseen. Tämä oli ymmärrettävää, mutta toteuttamistapa aiheutti närää. Maksut oli tarkoitus periä omistajien tonttien rakennusoikeuden neliömetrimäärän mukaisesti. Lauttasaarelaisten mielestä vaatimus aiheutti sen, että hankalasti vedettävä vyöhykejako olisi kohdellut omistajia epätasa-arvoisesti. Esimerkiksi saaren teollisuuslaitokset olisi säästynyt suurimmilta menoilta, kun taas omakotitalojen omistajat olisivat joutuneet huomattaviin korvaussummiin. Toisaalta kaupunki itse, joka omisti saaresta lähes puolet. olisi osallistunut kustannuksiin vain viidesosalla. Lauttasaarelaisten näkökulmasta yhden alueen malli koettiin oikeudenmukaisempana. Kaupunki ei kuitenkaan ehdotukseen suostunut, ja kysymys jakoperusteista juuttui byrokratian rattaisiin. Lopputuloksena oli tärkeiden korjaustöiden lykkääntyminen. Kaupungin rakentamia valmiita viemäriputkia ei kytketty viemäriverkkoon epäselvän tilanteen vuoksi.

Lopulta kesäkuussa 1957 sisäministeriö vahvisti kaupungin esittämät korvauspäätökset. Ratkaisu ei ollut saarelaisten mieleen, mutta samalla se laukaisi pattitilanteen. Isokaaren pumppuasema otettiin käyttöön heti heinäkuussa ja viemäriverkoston laajentaminen ja kunnostaminen aloitettiin. Seuraavien vuosien aikana Lauttasaaren ongelmallista jätevesitilannetta helpotettiin rakentamalla kolme uutta pumppulaitosta. Myös katujen huolto käynnistyi kesällä 1958.

Kuva: Lauttasaaren itärantaa sillalta kuvattuna. Constantin Grünberg, HKM. (1950-luvun loppu)
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1957 – Teollisuutta Lauttasaareen

Vaikka Lauttasaari oli pääosin kaavoitettu asumista varten, varsinkin saaren reuna-alueille suunniteltiin myös teollisuus- ja varastorakennusten keskittymää. Täysin tuntemattomia eivät teollisuuslaitokset saarella suinkaan olleet. Heti sillan rakentamisen jälkeen Lauttasaaresta oli löytänyt kotinsa useat pienet teollisuusyritykset. Ensimmäisinä Akreniuksen tehdas Pohjoiskaarelle, Hellbergin radiotehdas Vattuniemeen ja Lauttasaaren Autokorjaamo Oy sillan korvassa. Tallbergit paransivat mahdollisuuksia kaavoittamalla sodan aikana 60 hehtaaria teollisuuden käyttöön.

Vattuniemen teollisuusalueen kaava vuonna 1950 ja rakennusjärjestys kaupungin hankkimalle Vattuniemin itäosalle vuonna 1957 tarkoittivat kuitenkin järjestelmällisemmän teollisuustoiminnan aloittamista. Varsinkin sotakorvausteollisuuden synnyttämiä yrityksiä virtasi saarelle, varsinkin Särkiniementielle.
Kuva: Suomalais-neuvostoliittolaisen Konelan auto- ja konealan maahantuontiyritys. Yritys oli vuonna 1937 perustetun Lauttasaaren Autokorjaamo OY:n toiminnan jatkaja. Yritys oli yksi saaren suurimmista työnantajista vielä 1960-luvulla.

Väinö Kannisto, HKM.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1951 – Uusi asemakaava ja rakennusbuumi

Sota kaikessa rujoudessaan on aina jonkun uuden alku. Kaupunkisuunnittelussa murros toi eturintamaan ennakkoluulottoman modernismin ja tulevaisuudenuskon. Selkeimmän muotonsa tämä sai jo 1930-luvulla syntyneessä funktionalistisessa ajattelutavassa, jonka keskeiset ideat vyöhykkeisestä maankäytöstä sekä tiiviin ja matalan rakennustavan korvaamisesta harvalla ja korkealla. Väinö Tuukkasen johdolla valmistunut vuoden 1951 asemakaava vannoi pitkälti näiden ihanteiden nimeen. Lähtökohtana oli oletus Helsingin voimakkaasta kasvusta seuraavien vuosikymmenien aikana: vuonna 1990 pääkaupungissa arvioitiin asuvan jo 710 000 ihmistä. Lauttasaaren tarkoitus oli asuttaa näistä lähes 30 000. Rakennustehokuudeksi muutettuna tämä tarkoitti käytännössä sitä, että Lauttasaaresta suunniteltiin keskiarvollisesti melko matalien kerrostalojen lähiötä. Verrattain verkkaisesti edennyt rakennustoiminta kiihtyi säännöstelyn purkamisen myötä vuonna 1950. Vauhti oli silmiin pistävää: vuotuinen huoneistomäärän kasvu ylsi lähes 10 prosenttiin. Joukossa oli rakennuttajina myös suuria työnantajia, jotka pitivät Lauttasaarta hyvänä paikkana henkilökunnan asuttamiseen. Uudisrakentaminen keskittyi pääosin saaren keskiosiin. Huomattavaa oli kuitenkin, että poiketen monista muista aikakauden lähiöistä Lauttasaaren rakennustoimintaa ei toteutettu lopulta suurten yhtenäisten kokonaisuuksien kautta. Määrittelevänä tekijänä oli vanhat tontit, jotka loivat rajoitteita rakentamiselle. Ehyt kokonaisuus muodostui lähinnä viheralueiden hyödyntämisen kautta.

Uusi asemakaava ja rakennusbuumi yhdessä tarkoittivat myös sitä, että vanhojen huviloiden elintila alkoi olla uhattuna. Kun muutos mahdollisti kerrostalojen rakentamisen myös omakotitalotonteille, korvaukset kävivät houkutteleviksi varsinkin heikkokuntoisten huviloiden kohdalla. Urbanisoituminen oli kuitenkin tietoinen valinta. Nuorelle esikaupungille määrättiin tehtävä, joka soveltui heikosti yhteen huvilayhteisön perinteiden kanssa. Suuria muutoksia olivat myös uudelle läpikulkutielle varattu tila sekä kaavassa määrätyt luonnonrantojen pengertäminen ja lahtien täyttäminen.
Kuva: Lentokuvakortti Lauttasaaresta, Myllykallion ja vastarakennetun Isokaaren alueelta. Keskellä raivattu alue mihin kirkko myöhemmin rakennettiin. Kuvattu vuonna 1956.

Degermanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

post

1951 – Katujen nimet muuttuvat

Kun Lauttasaari liitettiin Helsinkiin, kokivat myös monet katujen nimet ja numerot muutoksen. Jo aiemmin tehty asemakaavanmuutos oli muuttanut talojen numerointia. Esimerkiksi Uno Helvon koti sijaitsi alun perin Pohjoissatamakatu 13:ssa ja myöhemmin osoite muuttui Pohjoissatamakatu 9:ksi. Kaupunkiliitosta seuranneen vuoden 1951 uudelleenjärjestelyn jälkeen talo sijaitsi Pajalahdentie 27.

Kuva: Holger Degermannin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi