Sähkönjakelu ja virran syöttö Lauttasaareen kävi merikaapelien välityksellä. Kulutuksen kasvuun reagoitiin lisäämällä kaapeleiden määrää. Vuonna 1976 käytössä oli yhteensä 9 johtoa. Samaan aikaan tapahtui lämmönjakelussa muutos. Helsingin mantereella kaukolämpöverkkoon oli siirrytty alueittain jo 1950-luvulla, mutta Lauttasaari pysyi pitkään palvelun ulkopuolella, sillä vanha läppäsilta ei soveltunut kuljetusalustaksi. Lapinlahden sillan valmistumisen myötä ongelmaan saatiin ratkaisu: johto vedettiin saarelle vuonna 1973. Laajojen rakennustöiden jälkeen Lauttasaari Katajaharjua lukuun ottamatta liitettiin Helsingin kaukolämpöverkkoon loppuvuodesta 1975.

Kuva: Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Kerrostalojen määrän yhä lisääntyessä ja Vattuniemen teollisuusalueen laajetessa Salmisaaresta vedettyjen syöttöputkien kapasiteetti ja vaatimattoman pumppuaseman tuottama paine ei enää riittänyt saaren tarpeisiin. Erityisesti kulutuspiikkien aikaan vedensaanti uusien kerrostalojen yläkerroksissa oli likipitäen olematonta. Ongelma oli yleinen, ja esimerkiksi Munkkiniemi kärsi samoista puutteista. Tilanteen ratkaisemiseksi Lauttasaareen päätettiin rakentaa vesitorni. Sijoituspaikaksi suunniteltiin aluksi saaren korkeinta kohtaa Myllykalliota. Tornin pystyttäminen mäelle ei ollut välttämätöntä, mutta sen ansiosta tornin omasta korkeudesta ja siten kustannuksista saatettiin säästää. Toinen vaihtoehto oli Kotkavuori. Vaikka se ei yltänyt Myllykallion korkeudelle, sen etuna oli lyhyempi etäisyys Salmisaaresta, josta uusi pääsyöttöputki oli tarkoitus vetää. Putkimateriaalin ja louhintatyön kalleuden vuoksi Kotkavuori vei voiton. Päätöksen teki helpoksi myös se, että suunnitteilla ollut Lauttasaaren kirkko vaati oman tilansa eikä tornia olisi voitu lopulta sijoittaa Myllykallion korkeimpaan kohtaan.

Sijoituspaikkaa vielä pohdittaessa oli suunnittelutyö jo aloitettu. Lopulta lähes puolentoista vuotta kestänyt valmisteluvaihe saatiin päätökseen maaliskuussa 1958, kun kaupunginvaltuusto hyväksyi kokouksessaan vesitornin pääpiirustukset. Suunnitelman suurin erikoisuus oli vesisäiliön muoto. Aikakauden vesitornit olivat tyypillisesti malliltaan sylinterimäisiä, mutta Lauttasaaren tarpeisiin kartiomaisen säiliön katsottiin soveltuvan parhaiten. Malli oli uusi: Suomen ainoa vastaava kokonaisuus oli otettu käyttöön vasta seitsemän vuotta aiemmin Halikossa. Tuoreen tekniikan etuna oli se, että putkiston paineenvaihtelu oli huomattavasti pienempi kuin vastaavan kokoisessa sylinterimäisessä säiliössä. Tämä oli juuri sopiva lääke Lauttasaaren vesijohtoverkoston ongelmiin. Kun kustannuksetkaan eivät laskelmien mukaan kohonneet korkeammiksi, päätettiin Kotkavuorelle pystyttää uudenaikainen sienimäinen vesitorni.

Varsinaiset rakennustyöt kestivät 10 kuukautta, ja lopullisesti torni oli valmis helmikuun alussa 1959. Lauttasaaren maamerkistä tuli jylhä: tornin korkeus oli 34 metriä, katon halkaisija 45 metriä ja kahteen osaan jaetun säiliön kokonaistilavuus 4530 kuutiometriä. Tornin juurella leikkineen lapsen silmissä rakennelma oli aina arvoituksellinen jopa hieman pelottava. Sehän näytti ihka oikealta lentävältä lautaselta. Oli myös vaikea käsittää, miten painava betonimöhkäle saattoi ylipäätään pysyä kapealta tuntuneen tolpan varassa. Ilman säntillisiä lujuuslaskelmia ja tarkkaa rakennustyötä se ei pohjoisen ankarassa ilmastossa olisi ollutkaan mahdollista.

Kuva: P. Hänninen, Lauttasaari-Seura.
Kalastajakylästä kaupunginosaksi

Helsinkiin liittäminen ei kaikkineen tuonut toivottua muutosta Lauttasaaren yhdyskuntarakenteen kehittämiseen. Asuintalojen ja teollisuusrakennusten määrä lisääntyi sodanjälkeisen rakennusbuumin myötä voimakkaasti, mutta kunnallistekniikka jäi kasvun seurauksena auttamatta vanhentuneeksi. Tiet ja jalkakäytävät olivat huonossa kunnossa, ojitus ja viemäröinti puutteellisia, vesijohtoverkostot vajavaisia, likavesistä täyttyneet rämeiköt terveyshaittoja sekä kunnalliset palvelut riittämättömiä. Ilmeisesti sodan jälkeinen heikko taloustilanne ja uusien liitosalueiden tarpeiden huomioiminen oli kaupungin hallintoelimille ongelmallinen yhtälö. Tämä näkyi myös saarelaisten edunvalvojana toimineen Lauttasaaren Säätiön lukuisten toimenpidepyyntöjen, tiedotustilaisuuksien, kirjelmien ja anomusten saamassa nuivassa vastaanotossa. Aiemmin luvatut perusparannukset viipyivät eikä infrastruktuuria kehitetty toivotulla tavalla. Saarelaisten veroäyrit kyllä kelpasivat kaupungille, mutta palveluja ne eivät tuoneet. Lauttasaari oli jäämässä ”pääkaupungin siistimättömäksi takapihaksi”.

Loppuvuonna 1954 kaupunginhallituksessa hyväksyttiin katujen ja viemärien rakennuskustannusten ositusehdotuksen, jossa otettiin kantaa kustannustenjakoon. Uudistuksen odotettiin vauhdittavan suurempien epäkohtien korjausta. Toiveikkuutta nosti myös se, että samaan aikaan bussiliikenteen käyttämät pääväylät saivat vihdoin kestopäällysteen ja viemäriverkostoa kunnostettiin.

Into haihtui kuitenkin pian, sillä valmisteluvaiheessa epämääräiseksi jäänyt maininta tarkoituksenmukaisista alueellisista korvauksista alkoi vasta hahmottua käytännössä. Lauttasaari jaettaisiin kaupunginhallituksen päätöksen mukaan taksoitukseltaan kuuteen erilaiseen vyöhykkeeseen, jotka osallistuisivat rakennuskuluihin kukin ennalta määrätyllä tavalla. Perusajatuksena oli se, että kaupungin rakentaman kunnallistekniikan yksityisille maanomistajille tuoma arvonlisäys siirrettäisiin kustannusten peittoamiseen. Tämä oli ymmärrettävää, mutta toteuttamistapa aiheutti närää. Maksut oli tarkoitus periä omistajien tonttien rakennusoikeuden neliömetrimäärän mukaisesti. Lauttasaarelaisten mielestä vaatimus aiheutti sen, että hankalasti vedettävä vyöhykejako olisi kohdellut omistajia epätasa-arvoisesti. Esimerkiksi saaren teollisuuslaitokset olisi säästynyt suurimmilta menoilta, kun taas omakotitalojen omistajat olisivat joutuneet huomattaviin korvaussummiin. Toisaalta kaupunki itse, joka omisti saaresta lähes puolet. olisi osallistunut kustannuksiin vain viidesosalla. Lauttasaarelaisten näkökulmasta yhden alueen malli koettiin oikeudenmukaisempana. Kaupunki ei kuitenkaan ehdotukseen suostunut, ja kysymys jakoperusteista juuttui byrokratian rattaisiin. Lopputuloksena oli tärkeiden korjaustöiden lykkääntyminen. Kaupungin rakentamia valmiita viemäriputkia ei kytketty viemäriverkkoon epäselvän tilanteen vuoksi.

Lopulta kesäkuussa 1957 sisäministeriö vahvisti kaupungin esittämät korvauspäätökset. Ratkaisu ei ollut saarelaisten mieleen, mutta samalla se laukaisi pattitilanteen. Isokaaren pumppuasema otettiin käyttöön heti heinäkuussa ja viemäriverkoston laajentaminen ja kunnostaminen aloitettiin. Seuraavien vuosien aikana Lauttasaaren ongelmallista jätevesitilannetta helpotettiin rakentamalla kolme uutta pumppulaitosta. Myös katujen huolto käynnistyi kesällä 1958.

Kuva: Lauttasaaren itärantaa sillalta kuvattuna. Constantin Grünberg, HKM. (1950-luvun loppu)
Kalastajakylästä kaupunginosaksi