Seurakunnallisesti Lauttasaari liitettiin osaksi Helsinkiä vuonna 1939, mutta omaa kirkkoa ei saarelle vielä hetkeen saatu. Jumalanpalvelukset pidettiin Lauttasaarentie 16:n katutason liiketiloissa. Tuolloin Lauttasaaren seurakuntatyön johtajana toimi maan kuulu runoilija ja pappi Lauri Pohjanpää. Kun Lauttasaari vihdoin vuonna 1956 irrotettiin Keski-Helsingin seurakunnasta omaksi kokonaisuudekseen, suunnitelmat Lauttasaaren kirkon rakentamiseksi olivat jo pitkällä.

Uusi kirkkorakennus vihittiin käyttöön syyskuussa 1958. Sen olivat suunnitelleet lauttasaarelaiset arkkitehdit Marja ja Keijo Petäjä. U-kirjaimen muotoisessa ja lattiapinta-alaltaan yli 5000 neliön rakennukseen tehtiin kaksi kirkkosalia suomenkielisiä ja ruotsinkielisiä toimituksia varten. Tämän lisäksi kokonaisuuteen sisällytettiin myös työ- ja kerhotiloja. Kellotornin kolme kelloa saatiin suurella vaivalla nostettua paikoilleen maaliskuussa 1957. Suurin kelloista painoi lähes tuhat kiloa, mikä aiheutti ensi yrittämällä torniin kiinnitetyn teräksisen nostokurjen taipumisen massiivisen painon alla. Toinen yritys päättyi puoleen väliin, kun nostokoneen kitka loppui. Kolmas kerta sanoi toden. Työpäivä päättyi kuitenkin traagisesti, kun rakennusmies putosi tornista ja kuoli. Vuoden päästä tornin huipulle nostettiin risti, joka lähes 20 metrisenä oli korkeampi kuin monet alueen kerrostalot. Sen paino oli vielä kellojakin mahtavampi: lähes 4000 kg.

Kuva: Postikortti Lauttasaaren kirkosta. Vasemmalla suomenkielinen ja oikealla ruotsinkielinen kirkko. Holger Degermanin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.
Ihmiset ja yhteisö

Vuonna 1954 Lauttasaareen asettuneen 37-vuotiaan viipurilaisen kuvanveistäjän Aimo Tukiaisen elämä mullistui. Rikkonaisen työläiskodin kasvatti oli Viipurin taiteenystäväin piirustuskoulun iltalinjalta ja myöhemmin Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun oppilaana ammentanut Suomen kuuluisimmilta opettajilta alan ammattitaidon ja luovinut tiensä sodanjälkeisen kuvanveistäjäsukupolven eturintamaan. Mainetta Tukiainen oli ehtinyt niittää niin sotamuistomerkkien, alttarireliefien kuin työväkeä kuvaavien monumentaalisten teosten toteuttajana. Ensimmäinen hänen julkinen työnsä oli Karkkilan punaisten muistomerkki. Vuonna 1954 Tukiainen kuitenkin asetettiin aivan uudella tavalla kansakunnan huomion keskipisteeseen: peräti 737 503 suomalaista sitoutui julkisessa varainhankinnassa rahoittamaan pitkään suunniteltua hanketta, jossa epäonnistuminen ei yksinkertaisesti ollut mahdollista. Helsinkiin piti pystyttää marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsas, ja järjestetyssä kilpailussa eversti Adolf Ehrnroth oli valinnut voittajaksi Aimo Tukiaisen ehdotuksen.

Aikataulunsa, julkisuuden ja erityisesti patsaan hevososion teknisen toteutuksen hankaluuden vuoksi teos täytti kuvanveistäjän elämän lähes täysin seuraavan kuuden vuoden ajan. Työn Tukiainen valmisti alusta loppuun arkkitehti Osmo Siparin taiteilijalle Tiirasaarentie 27:ään suunnittelemassa ateljeetalossa. Toukokuun lopussa 1960 valmis työ siirrettiin erityissaattueessa Lauttasaaresta sijoituspaikalle Postitalon eteen Helsingin keskustaan. Paljastustilaisuus pidettiin Mannerheimin syntymäpäivänä 4.6.1960.

Realistisen kuvaustaiteen edustajana aloittanut Tukiainen muokkasi suurtyönsä jälkeen taiteellista minä-kuvaansa ja siirtyi vapaampaan sommittelutapaan ja materiaalien työstämiseen. Tästä huolimatta hän ei hylännyt monumentaalisia teoksia. Yhtenä esimerkkinä hänen myöhäistuotannostaan on vuonna 1973 julkistettu Lauttasaaren sankarihautamuistomerkki, Katkaistu elämä. Kaikkiaan Aimo Tukiainen teki mittavan uransa aikana 46 julkista teosta, 153 vapaata veistosta, 93 muotokuvaa ja 89 mitalia. Lisäksi hän toimi lukuisissa taidealan luottamustehtävissä.

Kuva: Lauttasaari-Seura.
Ihmiset ja yhteisö

Lielahden rannan Hevoshaassa varttunut paljasjalkainen lauttasaarelainen Rafael Wardi (alun perin Waprinsky) oli kouluikäisenä kuin kuka tahansa huvilayhteisön lapsi. Täysin tavallinen ei hänen taustansa kuitenkaan ollut. Perhe oli hyvin kansainvälinen: isän suku oli kotoisin Valko-Venäjältä ja äidin Liettuasta. Kotikielenä puhuttiin suomea, ruotsia, venäjää, jiddishiä ja hivenen hepreaakin. Taiteellisilta lahjoiltaankin hän oli poikkeuksellinen, ja jo nuorena hän ammensi lisätietoutta taideopetuksesta. ABC-piirustuskoulun yliopettaja Unto Pusan opastavat neuvot houkuttivat piirtämisestä kiinnostunutta nuorta koululaista maalaustaiteen pariin. Kirjekoulun kirjeet sinkoilivat tulisieluisen opettajan ja oppimishaluisen pojan välillä. Taidot kehittyvät ja kiinnostus kasvoi. Myös toinen Prisma-ryhmän modernisti, Sam Vanni rohkaisi Wardia tarttumaan ennakkoluulottomasti tutkimattomiin aiheisiin. Hänestä tuli pian vasta 13-vuotiaan taitelijanalun epävirallinen mentori. Lahjakkuus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoittanut sitä, että harrastuksesta oli ammatiksi. Pitkään Wardi suunnittelikin hakeutumista tekstiili-insinööriksi.

Sodan jälkeen Wardien elämä muuttui. Isä oli kuollut potkukelkkaonnettomuudessa Rafaelin ollessa 5-vuotias. Yksihuoltajaksi joutuneen äitinsä Rafael menetti 17-vuotiaana. Samalla perhe hajosi: veli muutti Tanskaan ja sisar Turkuun. Rafael aloitti hopeasepän opinnot, mutta haaveet taidemaalarin urasta veivät kuitenkin lopulta voiton. Wardi tie kulki ensin Taideakatemiaan ja myöhemmin myös Vapaaseen taidekouluun ja Taideteolliseen keskuskouluun. Myös huvilayhteisö oli muutostilassa. Kerrostalot nielivät puutaloja, ja hevoshakakin kaavoitettiin uudisrakentamiseen. Wardi jäi kuitenkin aloilleen. Hän muutti vuonna 1953 huvilan paikalle valmistuneeseen kerrostaloon Ruukinlahdentielle. Talosta tuli pian varsinainen taiteilijayhteisö: saman katon alla asuivat Lasse Heikkilä sekä Paavo Haavikko ja Marja-Liisa Vartio.

Rafael Wardin taiteilijanurasta tuli menestys. Hänet on valittu vuoden taiteilijaksi vuonna 1984 sekä palkittu valtion kuvataidepalkinnolla vuonna 1986 ja Pro Finlandialla 1973. Vuonna 2002 Wardi teki presidentti Tarja Halosen virallisen muotokuvan. Yli 70-vuoden aikana Wardi on kokeillut useita eri tyylejä. Alkukauden abstraktisten sommitelmien rinnalle tuli myöhemmin realistisempia sävyjä. Erityisen kuuluisa Wardi on värikylläisistä öljymaalauksista, johon taidokas keltaisen käyttö tuo vangoghmaisen vaikutelman. Omien töidensä ohella Wardi on toiminut myös opettajana Suomen Taideakatemiassa ja Taideteollisessa korkeakoulussa. Suomalaisessa taideterapiassa hän on ollut kiistaton uranuurtajia.

Kuva: Rafael Wardi vuonna 1963. Wikipedia.
Ihmiset ja yhteisö

Ola Fogelberg eli tuttavallisemmin Fogeli on yksi Lauttasaaren historian mielenkiintoisimmista hahmoista. 1920-luvun alussa Oulunkylästä Lauttasaareen suunnittelemaansa Villa Havsvikiin (nykyään Pajalahdentie 13) muuttanut Fogeli asui saarella lähes koko loppuelämänsä ja oli monella tapaa osallisena yhteisön elämässä. Hän oli todellinen monitaituri – saaren oma Leonardo da Vinci. Ennen Lauttasaareen tuloaan ”Fogeli från Ogeli” oli ehtinyt voittaa Suomen mestaruuden 1000 metrin juoksussa ja pitää hallussaan sekä 800 metrin että 1000 metrin Suomen ennätyksiä. Uransa aikana hän ehti toimia myös keksijänä, seikkailumatkailijana, Pariisin taideopiskelijana, Suomen mainostoiminnan ja animaatioelokuvan uranuurtajana, pääministeri Väinö Tannerin turvamiehenä, Työväen Urheiluliiton ylitulkkina, Elannon mainos- ja palopäällikkönä, Lauttasaaren VPK:n puheenjohtajana, Lauttasaaren taajaväkisen yhdyskunnan valtuuston jäsenenä sekä Lauttasaaren Pyrinnön tilintarkastajana.

Maankuuluksi Fogeli tuli kuitenkin piirustustensa kautta. Yhdessä Jalmari Finnen kanssa toteutettu Janne Ankkanen oli Suomen ensimmäinen jatkotarinana julkaistu sarjakuva. Sitä julkaistiin muutaman kuukauden ajan ennen sisällissodan puhkeamista. Äkkipikainen Ankka muistutti piirtäjänsäkin mukaan kovasti erästä Walt Disneyn myöhemmin tunnetuksi tekemää ankkaa. Tunnetuin Fogelin hahmoista syntyi kuitenkin vuonna 1925, kun Kuluttajain Lehti ryhtyi julkaisemaan Pekka Puupäätä. Suomalaisuuden antisankarin tarina oli aikansa ilmiö: sarjakuva ilmestyi lehdessä yli 25 vuoden ja 1200 jakson ajan. Suosion ollessa suurimmillaan 1940-1950-luvun vaihteessa Pekka Puupää –piirrosalbumeja myytiin lähes 70 000 kappaletta vuodessa. Fogelin tuottoisa aika päättyi lopulta syöpään vuonna 1952. Pekan menestys ei kuitenkaan päättynyt: se siirtyi valkokankaalle.

Kuva: Fogelin omakuva Clara Tallbergin onnittelukortista. Holger Degermannin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.
Ihmiset ja yhteisö

Lauttasaari muistutti sotaa seuranneina jälleenrakennuksen vuosikymmeninä yhtä suurta rakennustyömaata, joka ei koskaan todella valmistunut. Niin intensiivistä asuntotuotanto oli: kun yksi kohta saatiin valmiiksi, telineet siirrettiin jo toisaalle. Saaresta tulikin todellinen rakennussuunnittelun unelma, jossa voitiin toteuttaa moderneja tekniikoita. Kuvaavaa oli, että monet aikakauden huippuarkkitehdit rakennuttivat perheilleen taloja ja asettuivat asumaan saarelle. Kuuluisimpia lauttasaarelaisia arkkitehteja olivat mm. Else Aropaltio, Bertel Gripenberg, Viljo Myyrinmaa, Dag ja Kaj Englund, Heikki Sysimetsä, Niilo Kokko, Saara ja Usko Tilanterä, Aarno Ruusuvuori sekä Heikki ja Kaija Siren.

Lauttasaareen muodostui sodan jälkeen melko yhtenäisiä rakennuskokonaisuuksia. Osittain tämä johtui rakentamiseen kaavoitetun tilan laajuudesta, osittain aikakauden Arava-säännösten tiukoista normeista. Huomattavan panoksen Lauttasaaren arkkitehtuuriin antoi Else Aropaltio, jonka käsialaa on lähes 50 kerrostaloa aina Otavantien vuoden 1939 funkkis-taloista Isokaaren yhdeksän rakennuksen nykyään asemakaavalla suojeltuun kokonaisuuteen. Aropaltion suururakan mahdollistivat ennen kaikkea hänen loppumaton luomisvoimansa, selkeät käytännönläheiset ratkaisut ja hyvä yhteistyö rakennuttajana toimineen aviomiehen Paavo Aropaltio kanssa. Aropaltioiden talot ovat kestäneet aikaa, ja lienee niihin tyytyväinen myös arkkitehti itse. Hän asui loppuelämänsä piirtämässään talossa juuri Isokaarella.

Kuva: Lauttasaari-Seura.
Ihmiset ja yhteisö

Viipurissa vuonna 1913 syntynyt ja lapsena perheensä mukana Hyvinkäälle muuttanut kuvataiteilija Unto Pusa asettui jo lukioikäisenä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulun oppilaana asumaan Lauttasaareen. Aluksi paikka löytyi tädin kaksiosta, mutta myöhemmin taiteilijauran vakiinnuttua hän palkkasi lauttasaarelaisen arkkitehti Esko Suhosen suunnittelemaan ateljeeasunnon Luoteisväylä 14:ään.

Pusan taidenäkemykselle oli tunnusomaista filosofinen ja teoreettinen lähestymistapa, johon hän oli saanut sysäyksen Pariisin oppivuosinaan Ferdinand Legériltä ja Robert Delaunaylta. Aikansa kuuluisimpien ranskalaisten modernistien ja hollantilaisen De Stijl-ryhmän vaikutus Pusan kuvakieleen oli ilmeinen, mutta silti hänellä oli oma persoonallinen esittävä ilmaisutapansa. Tämä säilyi keskeisenä tekijänä hänen teoksissaan aikakauden erilaiset taidevirtaukset. Vankka rakenne, voimakkaat värit ja taiteellinen synteesi olivat aina läsnä Pusan tuotannossa. Erityisen kuuluisa Pusa oli monumentaalimaalauksistaan, jossa hänen neoplastinen tila-ajattelunsa pääsi kirkkaimmin esille. Taide oli Pusan mukaan tarkoitettu osaksi ihmisten arkea, siksi julkisiin tiloihin ja rakennettuun ympäristöön sijoitetut seinämaalaukset olivat paitsi tärkeitä myös toteuttivat taitelijalle annettua yhteiskunnallista tehtävää.

Oman tuotantonsa ohella Pusa teki pitkän uran opettajana Vapaassa Taidekoulussa, Teknisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla ja kirjekouluna toteutetussa ABC-piirustuskoulussa. Lähes 25-vuotisen rupeamansa aikana hän ehti toimia usean taiteilijasukupolven opettajana. Pusa palkittiin Pro Finland –mitalilla vuonna 1963 ja hän sai professorin arvonimen vuonna 1969.

Kuva: Lauttasaaren säätiön omistama Unto Pusan maalaus Lauttasaaren silta. Lauttasaaren säätiö.
Ihmiset ja yhteisö