Ihmiset ja yhteisö
1992 – Yrittäjyys Lauttasaaressa
Lauttasaaressa yrittäjyydellä on pitkät perinteet. Vuonna 1909 Karl Eklöfv perusti saarelle ensimmäisen kaupan. Vaikka saaren väkimäärä oli vielä vähäinen ennen ensimmäisen sillan rakentamista, oli luonnollista, että haastavien kulkuyhteyksien takana asukkaille haluttiin tarjota palveluita. Kaupunkiinkaan ei täysin voitu tukeutua, eri hallinnollista kokonaisuutta kun oltiin. Aiemmin vaivalloiset kaupparetket mantereelle vähenivät, ja saarelaiset siirsivät elintarvikkeiden ja polttopuiden hankinnan alueen omaan kauppaan. Jos ei asiakaskunta ollut järin suuri, ei ollut kilpailukaan. Ensimmäinen suuri muutos tapahtui vuonna 1914, kun vakituinen lauttayhteys mantereelle avattiin. Uudistus toi saarelle lisää paitsi kesäasukkaita myös ennen kaikkea retkeilijöitä. Potentiaalisen asiakaskunnan laajetessa myös palvelutarjonta monipuolistui. Pieniä kahviloita perustettiin lauttarantaan ja uimarantojen läheisyyteen. Vuonna 1915 Jenny Uurainen avasi saarelle oman maalaiskauppansa.
Sillan valmistuminen kiinnitti Lauttasaaren yhä voimakkaammin pääkaupungin talouspiiriin. Alueelle virrannut väki toi saareen lisää maksavia asiakkaita tarpeineen. Vaikka silta oleellisesti nopeutti liikennöintiä ja lisäsi keskustan erikoisliikkeiden saavutettavuutta, palveluiden virta kulki pääosin toiseen suuntaan. Kilpailu muiden alueiden kanssa pysyi maltillisena. Lähipalveluiden kannalta oli oleellista, että Helsingin puolella Ruoholahti oli pääosin varastoaluetta eikä vielä harvaan asutun Espookaan tarjonnut vaihtoehtoja. Silta toi myös toisen muutoksen: keskustan kalliit tonttihinnat ja tiukemmin rajatut rakennusmahdollisuudet toivat teollisuuslaitokset saarelle. Autoliikenteen varaan jakelunsa perustaneet yritykset hyötyivät nopeutuneista kulkuyhteyksistä Helsinkiin ja Espoon kautta läntiseen Suomeen. Ennen syrjäisestä Lauttasaaresta tuli tuotannollisille laitoksille näin eräänlainen logistinen solmukohta.
Kaupungistumisen edetessä Lauttasaaren yritystoiminnan kannalta edulliseksi tuli se, että asukkaiden liikkuminen saarelta ulos ja sisään tapahtui käytännössä Lauttasaarentietä pitkin. Näin väki pakkautui liikkuessaan pienelle alueelle, johon myös kannatti yrityksiä pystyttää. Parhaimmillaan yli 21 000 asukkaan ja 10 000 työpaikan kaupunginosaksi kasvaneessa Lauttasaaressa riitti paikallista kysyntää. Silti 1980-luvulla alkoi erikoispalveluiden määrä laskea. Pienliikkeiden toimintaedellytyksiä söi erityisesti kilpailun lisääntyminen. Yhä nopeutuneet kulkuyhteydet ja Helsinkiin nousseet uudet liikekeskukset siirsivät joidenkin tuotteiden myynnin painopistettä kaupungin suuntaan. Toisaalta markettien tulo siirsi päivittäistavarakaupan yhä suurempiin kokonaisuuksiin. Oman mausteensa toi lama, joka rankimmin käsitteli nimenomaan pienyrityksiä.
Moderni aika muutti myös Lauttasaaren yrittäjäkuvaa: vähenevien erikoiskauppojen tilalle ja kasvaneiden maankäyttökustannusten kanssa painineiden teollisuuslaitosten tilalle tuli yhä enemmän toimistoja ja konttoreita. Uusi palvelujen kirjo täytti saaren. Tietoliikenneyhteyksien paraneminen teki yrityksen fyysisestä sijainnista yhä useammin toisarvoisen kriteerin. Mediafirmoja ja tietotekniikkatyöpajoja syntyi myös paikkoihin, joissa palveluita ei aiemmin ollut. Suurten muutostenkin aikana Lauttasaaressa on säilynyt hyvin monipuolisia palveluita. Helsingin muihin vastaaviin kaupunginosiin verrattuna yritystoiminta on jopa huomattavan vireää. Yhtenä paikallisen yrittäjyyden puolestapuhujana on vuodesta 1992 toiminut Helsingin Yrittäjien Lauttasaaren yhdistys, jolla on nykyään noin 300 jäsenyritystä.
Kuva: K. Levonen
Ihmiset ja yhteisö
1982 – Rannat ja puistot kuntoon!
Lauttasaari on merellinen helmi, jossa purjehtiminen, uiminen ja ulkoilu on läpi pitkän historian ovat olleet aivan keskeisessä osassa. Sodan jälkeen kaupungin käyttövarat olivat huvenneet ja liitosalueiden kunnallistyöt veivät suurimman huomion. Puistojen ja virkistysalueiden ylläpito jäi lähes tyystin paitsioon. Lauttasaaressa ongelmana oli vielä luovutussopimus, joka astui voimaan lopullisesti vasta 1958. Vihdoin vuonna 1961 kaupunki antoi alueen kunnostamiseen 13 miljoonan määrärahan. Näillä varoilla täytettiin Lahnalahden vesijättömaa, bulevardisoitiin Tallbergin puistotie sekä kunnostettiin Kasinon rantaa ja pienempiä puistoalueita. Hieman myöhemmin lauttasaarelaiset voittivat kolme pitkää kaupungin kanssa käytyä kiistaa, jotka vaikuttivat alueen virkistyskäyttöön. Ensin onnistuttiin estämään betonitehtaan ja myöhemmin hiekkasataman rakentaminen. Lopulta vuonna 1971 myös Särkinokka vapautui leirintäalueelta saarelaisten omaan käyttöön.
1960-luku käynnisti virkistysalueiden kunnostuksen, mutta toisaalta uimavesien huonontuminen sijoittui samaan aikakauteen. Kestävämpi muutos vedenlaadussa tapahtui vasta 1980-luvun puolivälissä. Myös puistojen ehostamisessa 1980-luvun vaihde oli muutoksen aikaa myös puuston kunnostuksessa. Uudeksi ongelmaksi tuli kuitenkin puistoalan pienentyminen. Kaupunki tarvitsi uutta rakennusmaata keskusta-alueen läheisyydestä ja ajan tavaksi tuli lohkoa sitä vähän kerrallaan puistoalueiden reunamilta. Näin kävi Pajalahden ja Ruukinlahdenkin puistoissa. Myös liikenteen vilkastuminen rasitti aivan uudella tavalla Lauttasaaren ympäristöä.
Kuva: Lauttasaari-Seura.
Ihmiset ja yhteisö
1980 – Nyländska Jaktklubben
Vuonna 1861 perustettu ruotsinkielinen NJK on Suomen vanhin, arvokisaosallistujien määrässä mitattuna menestyksekkäin ja yli 2 600 jäsenellään maan suurin purjehdusseura. Sen kotisatama on sijainnut Valkosaaressa jo vuodesta 1885. Saari on idyllinen osa merellistä Helsinkiä ja sen vuonna 1900 käyttöönotettu paviljonki rakennushistoriallisesti merkittävä kokonaisuus. Kooltaan pieni saari ei kuitenkaan enää mahdollistanut laajentunutta toimintaa 1970-luvun lopulla. Tämän vuoksi seura rakensi Koivusaareen uuden purjehduskeskuksen vuonna 1980. NJK:n tulevaisuus saaressa on tällä hetkellä avoin, sillä kaupungin rakennussuunnitelmat ja seuran tavoitteet toiminnan kehittämiseen näyttävät olevan vaikeasti soviteltavissa yhteen.
Kuva: NJK:n logo. Nyländska Jaktklubben.
Ihmiset ja yhteisö
1978 – Taistelu kartanosta – Rakennussuojelu puhuttaa
Kaupungin kasvu ja erilaisten toimintojen modernisoituminen johti siihen, että varsinkin keskusta-alueella sijainneita vanhojen, huonosti muunneltavissa olleiden ja matalien rakennusten täyttämiä tontteja alettiin kaavoittaa uudelleen. Monin paikoin tämä johti hyvinkin lyhytnäköiseen toimintaan, jossa kulttuuri- ja rakennushistorialliset sekä arkkitehtoniset arvot sivuutettiin tyystin. Purkutöistä ja vimmaisesta uudisrakentamisesta tuli niin yleisiä, että alettiin puhua taudista. Turku sai tästä kyseenalaisen kuuluisuuden, mutta samassa kelkassa oltiin myös Helsingissä. Lauttasaaressa tilanne oli samanlainen, joskin taustat olivat erilaiset. Huvilayhteisön muutos kaupunginosaksi tarkoitti väistämättä vanhojen talojen purkamista. Toisinaan se oli esimerkiksi puurakennusten kuntoon vedoten täysin perusteltua. Muutos oli välttämätön, mutta sen laajuus herätti keskustelua. Voimakkaimmin vastarinta heräsi kuitenkin vasta 1970-luvun lopulla, jolloin suojeltavia kohteitakaan ollut enää montaa. Toisaalta samalla niiden arvo merkittävinä kohteina oli kohonnut.
Vuonna 1978 Lauttasaaressa käytiin kaksi näytelmää, joista yhdessä aiheettomaksi koettu muutostyö onnistuttiin estämään, toisessa ei. Ensin oli edessä epäonnistuminen. Melkonkadun kerrostalorakennuksen juuri valmiiksi saanut Rakennus Oy Puolimatka oli hankkinut itselleen tontin Pohjoiskaari 10–25:stä. Tontilla sijaitsi hieman rapistunut, mutta vielä kunnostettavissa oleva Sumeliuksen huvila. Vaikka virallista suojelupäätöstä rakennuksesta ei ollut, Lauttasaari-Seura katsoi villan säilyttämisen arvoiseksi ja aloitti keskustelun rakennuttajan kanssa sen tavoitteista tontilla. Neuvottelujen ollessa vielä kesken rakennusyritys kuitenkin aloitti purkutyöt. Vastaanotto oli myrskyisä, mutta mitään ei ollut tehtävissä.
Voitto tuli kuitenkin kenties tärkeimmän mahdollisen rakennuksen kohdalla. Asemakaavan mukaan ostoskeskuksen viereen joutunut kartanon tontti oli kaavoitettu asunto- ja liiketiloiksi. Ongelma oli tiedossa, mutta kartanon omistanut Suomen Punainen Risti oli sitoutunut pitämään kiinni rakennuksesta. Vuonna 1977 tilanne muuttui, kun paloviranomaiset vaativat SPR:ä siirtämään sairaalatoimintonsa toisaalle. Pelko rakennusoikeuden käyttämisestä ja kartanon sekä Punaisen huvilan jyräämisestä heräsi. Säätiö ja seura vetosivat yhteistuumin päättäjiin, että kaupunki hankkisi tontin omistukseensa ja siten estäisi purku-uhan nyt ja tulevaisuudessa. Kaupungin päättävät elimet päätyivät lopulta pitkien neuvottelujen jälkeen kannattamaan esitystä. Tontti päätyi kaupungille siten, että Punaiselle Ristille luovutettiin uusi tontti Pajalahdentien varrelta.
Täysin ei ongelma kuitenkaan vielä ratkennut. Lauttasaaressa ei luotettu liioin siihen, että kaupunki ei pyörtäisi päätöstään tulevaisuudessa tonttien hintojen mahdollisesti noustessa. Kun kartanon tontin suojelu vaati näin käytännössä uuden kaavan vahvistamista, tarkoitti se automaattisesti aikaa vievää byrokratiaa. Sumeliuksen huvilan kohtalosta viisastuneena Lauttasaari-Seura pyysi kaavamuutoksen vireilläoloajaksi lääninhallitukselta purkukiellon tontin rakennuksille. Toukokuussa 1979 kaava hyväksyttiin kaupunginvaltuustossa.
Kartano oli pelastettu, mutta keskustelu sen käyttötarkoituksesta jatkui. Tarkoitus oli, että alue olisi päätynyt saarelaisten käyttöön. Työ osoittautui hankalaksi. Kartano toimi aluksi vanhainkotina, mutta viime vuosina se on ollut tyhjillään. Kartanoon on kaavailtu päiväkotia ja kirjastoa, mutta niiden vaatimiin tarpeisiin kartanoa ei lopulta voitu muokata. Lauttasaari-Seura on ajanut viime vuosina kartanon muuttamista kulttuuri- ja ravintolatiloiksi. Työ on siltä osin vielä kesken.
Punainen huvilan kohtalo on ollut seesteisempää: vuonna 1983 Lauttasaari-Seura vuokrasi sen käyttöönsä. Tiloissa on myös Lauttasaari-lehden toimitus.
Kuva: Sumeliuksen huvila vuonna 1971. Holger Degermannin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.
Ihmiset ja yhteisö
1978 – Touhun Pojat Lauttasaari, ToPoLa
Lauttasaari on aina huvila-asutuksen alkuajoista lähtien ollut urheileva ja ulkoileva yhteisö. Liikunnan riemua on haettu paitsi eri lajeihin vihkiytyneistä seuroista myös spontaanisti syntyneistä tapahtumista. Saarella on hiihdetty, hypätty mäkeä, lasketeltu, melottu, purjehdittu, uitu, luisteltu, palloiltu, tanssittu, voimisteltu ja tietenkin juostu. Myös koripallolla on perinteitä Lauttasaaressa. Aluksi toiminta tuli kaupunginosan ulkopuolelta: 1950-luvun lopulta lähtien maan ehdottomaan eliittiin kuulunut munkkiniemeläinen Torpan Pojat harjoitteli ennen menestyksen aikojaan Myllykallion vanhalla tanssilavalla. Sodan jälkeisinä vuosina kaksi SM-mitalia voittanut Karhun Pojat puolestaan yritti laajentaa toimintaansa perustamalla 1960-luvulla Lauttasaareen oman kaupunginosajoukkueen. Koripalloa harrastettiin 1970-luvulla myös monitoimiseura Pyrinnössä, mutta päähuomio oli kuitenkin edelleen muissa lajeissa.
Varsinaisesti koripallo vakiintui saarelle vasta vuonna 1978, kun Lauttasaareen perustettiin oma koripalloon erikoistunut seura, ToPoLa. Kuten lyhenteestä voi päätellä, seuran synty oli kiinteästi yhteydessä Torpan Poikiin. Munkkiniemeläisten aktiivinen koripallotoiminta oli houkuttanut myös joukon lauttasaarelaisia nuoria lajin pariin. Kun matka saarelta Laajalahden toiselle puolelle oli pitkä, päättivät poikien vanhemmat perustaa seuran kotisaarelle. Seuran nimeksi oli tarkoitus tulla Lauttasaaren Torpan Pojat, mutta nimen rekisteröintiä ei nimien samankaltaisuuden vuoksi hyväksytty. Tämän vuoksi hankkeen puuhamies Tom Hynninen ehdotti, että seuran nimen olevan virallisesti Touhun Pojat Lauttasaari.
Toiminta on laajentunut huomattavasti historian kuluessa. Nykyään seurassa on yhteensä 16 eri-ikäisten joukkuetta ja jäseniä kaikkiaan noin 300.
Kuva: ToPoLan logo. Touhun Pojat Lauttasaari.
Ihmiset ja yhteisö
1976 – Liikennepuisto
Syksyllä 1968 Lauttasaaren säätiön hallituksen jäsen Teuvo Hassinen ehdotti, että Lauttasaaren rakennettaisiin liikennepuisto. Vastaavanlaisia lapsille tarkoitettuja liikennesääntöjen opettelupaikkoja oli pystytetty ympäri Suomea ja Helsingin Auroran liikennekaupunki toimi eräänlaisena esimerkkitapauksena. Hanke lähti liikkeelle myötätuulessa, sillä taustavoimaksi saatiin myös Lauttasaari-Seura. Voimakkaasta tahtotilasta huolimatta työn loppuunsaattaminen kesti useita vuosia. Lopulta vuonna 1976 vietettiin Hevosenkenkäpuistossa suureelliset avajaiset, johon saapui yli tuhat saarelaista. Innostunut vastaanotto ei kuitenkaan siirtynyt arkeen, ja ohjaajien puutteessa puisto jäi vähälle käytölle. Tila heräsi kuitenkin uuteen eloon myöhemmin: tilalle nousi skeittipuisto, jonka nuoriso pian otti omakseen.
Kuva: Liikennepuiston avajaiset vuonna 1976. Lauttasaaren säätiö.
Ihmiset ja yhteisö
1975 – Vanhustentalo valmistuu
Lauttasaaren asukkaiden ikääntyminen näkyi myös saaren elämässä. Erilaiset senioriyhdistysten luku- ja jäsenmäärät kasvoivat ja toisaalta puheet vanhusten hoidosta saivat aivan uutta pontta. Lauttasaaren seurakunnan ohella säätiö saattoi suunnata rahallisia voimavarojaan vanhusten asialle. Vähävaraisten tukemisen lisäksi säätiö oli merkittävässä osassa, kun Lauttasaareen alettiin toden teolla suunnitella omaa vanhainkotia vuonna 1967. Tukea tavoitteille annettiin myös Helsingin huoltovirastosta, jonka arvion mukaan vanhusten määrä koko kaupungissa tulisi lähi vuosikymmenien aikana kasvamaan selvästi. Laitosapua tarvitsevien lisätiloista oli huutava pula. Kaupungin positiivinen suhtautuminen takasi myös sen, että tontti vanhainkotia varten järjestyi verrattain mutkattomasti Pohjoiskaari 1-3:sta. Hanketta varten perustettiin oma säätiö, jolle suuri joukko lauttasaarelaisia seuroja ja yhdistyksiä antoi lahjoituksia. Veikko Malmion suunnittelema talo vihittiin käyttöön syyskuussa 1975.
Kuva: Lauttasaari-Seura.
Ihmiset ja yhteisö
1973 – Lauttasaaren Musiikkiopisto
Vuonna 1973 Lauttasaaren yhteiskoulun johtokunta päätti perustaa saarelle vuorille suunnatun musiikkiopiston. Toiminta käynnistyi vauhdilla ja toiminnasta tuli pian erittäin suosittua. Jo ensimmäisenä vuonna halukkaita oli enemmän kuin opetukseen oli mahdollista ottaa. Vuonna 1982 musiikkiopiston erilaisia palveluita käytti 250 henkeä. Musiikkiopisto toimi pitkään yksityisellä rahoituksella, mikä ajoittain aiheutti turhia haasteita toiminnan suunnittelussa. Vuonna 1992 tilanne korjaantui, kun opistolle annettiin oikeus valtionapuun. Samana vuonna opisto muutti uusiin vuokratiloihin Myllykallion koululle. Musiikkiopiston hallituksen voimahahmona toimi pitkään Lauttasaaressa asustanut laulajatar Mirjam Helin.
Kuva: Lauttasaaren säätiö.
Ihmiset ja yhteisö
1968 – Lauttasaari-lehti ilmestyy ensimmäisen kerran
Joulukuussa 1968 Kauko Mustonen julkaisi ensimmäisen numeron lauttasaarelaisten omasta kaupunginosajulkaisusta. Viikoittain ilmestyneen Lauttasaari-lehden tarkoitus oli käsitellä ainoastaan saaren tapahtumia, toimia mielipidevaikuttajana ja olla eräänlainen keskusteluareena yhteisöä puhuttaville teemoille. Vaatimattomista lähtökohdista ja pitkälti Mustosen omien voimanponnistelujen kautta lehti vakiinnutti asemansa tärkeänä osana lauttasaarelaisuutta. Olikin luontevaa, että myöhemmin lehden toimitustyöhön liittyi myös lauttasaarelaisten oma edunvalvoja Lauttasaari-Seura. Virallisesti lehti ostettiin seuran nimiin vuonna 1985.
Vuonna 2015 perjantaisin ilmestyvän ilmasijakelulehden viikoittainen painosmäärä on 11 800 kappaletta.
Kuva: Lauttasaari-lehden etusivun tunnus. Lauttasaari-Seura.
Ihmiset ja yhteisö