post

1932 – Lauttasaaren kirjasto

Lähetetty by

Suomen yleisen kirjastolaitoksen läpimurto on vahvasti liitoksissa 1800-luvun jälkipuoliskon fennomaanisen liikkeen rahvaan sivistämisihanteeseen. Nuori kansakunta tarvitsi itsetietoisia ja kehitykselle vihkiytyneitä kansalaisia. Tässä projektissa erityisten kansankirjastojen oli tarkoitus toimia eräänlaisina tiedon aarreaittoina. Palvelulla ei katsottu olevan edes kysyntää sivistyneistön keskuudessa, sillä heillä oli omat yksityiset lukukabinettinsa.

Aktiiviseen kansalaistoimintaan perustuneet yksityiset kirjastot saivat 1800-luvun lopulla rinnalleen myös kunnallisia kirjastoja. Jo vuoden 1866 kansakoululaki oli patistanut kuntia perustamaan kirjastoja koulujen yhteyteen, mutta varsinaisen velvoitteen puuttuessa tavoitteet eivät toteutunet. Vuonna 1878 suunta muuttui, kun Helsingin kaupunki otti kansankirjaston rahoituksen vastuulleen. Helsingin kaupunginkirjastosta tuli näin yleisen kunnallisen kirjastolaitoksen esikuva. Itsenäisyyden alussa kunnan kirjastojen toimintaa helpotettiin yhä: vuoden 1921 valtionapulaki mahdollisti kirjastoille valtionavun ja vuoden 1928 kirjastolaki lopulta teki tuesta lakisääteisen. Määrärahojen niukkuudesta kärsinyt toiminta pääsi tämän jälkeen nopeasti kehittymään.

Vuonna 1932 myös Huopalahden kunta päätti perustaa kirjastot Lauttasaareen ja Munkkiniemeen. Lauttasaaressa toiminta käynnistettiin perinteen mukaisesti kansakoulun tiloissa. Pajalahden koulun opettajainhuoneessa toimineessa kirjastossa oli lainattavissa jo yli 1000 teosta. Vuonna 1949 kirjasto sai uudet tilat ravintola Kultaiselta Ankalta vapaaksi jääneestä huoneistosta Otavantie 9-11:sta (nykyään Otavantie 3:sta). Seitsemän vuoden jälkeen oli edessä jälleen muutto. Lauttasaaren kasvaessa ja lainaustoiminnan vilkastuessa vanhat tilat jäivät ahtaiksi. Uusi osoite oli vuodesta 1956 lähtien Myllykallion koululla. Nykyisen kirjastorakennuksen avajaiset pidettiin puolestaan 15.12.1986 Pajalahdentie 10 a:ssa. Kooltaan kirjasto kasvoi lähes 2,5-kertaiseksi hyötypinta-alan ollessa 768 neliötä.
Kuvassa: Myllykallion kirjaston lainausosasto vuonna 1965.

Kuva: Volker von Bonin, HKM.
Ihmiset ja yhteisö

post

1929 – Kansanpuisto Lauttasaareen

Lähetetty by

Kun Lauttasaaren linnoitusmaat siirtyivät vuonna 1927 Helsingin kaupungin haltuun, päätettiin alueet valjastaa virkistyskäyttöön. Vuonna 1929 avattiin 23 hehtaarin kokoinen Lauttasaaren kansanpuisto saaren eteläosassa, Särkiniemen ja Veijarivuoren alueella. Sen tarkoitus oli olla luonnontilassa pidetty ja erityisesti kasvavalle kaupunkiväestölle suunnattu vapaa-ajanviettopaikka. Alueella sai myös leiriytyä, aluksi teltassa myöhemmin myös pahvista ja kuitulevystä valmistetuissa kesämajoissa. Sotavuosien jälkeen kojuista tuli vähitellen kiinteitä, kun asumuksia ei enää tarvinnut purkaa kesän päätteeksi. Vuonna 1958 alueella oli majoja jo yli 250. Kaupungin leirintäalue toimi Särkiniemen eteläpäässä vuosien 1957 ja 1971 välisenä aikana.

Kuva: Hugo Sundström, HKM.
Ihmiset ja yhteisö

post

1928 – Lauttasaaren uusi kansakoulu

Lähetetty by

Lauttasaarelaisten lasten ensimmäinen varsinainen koulutie kulki Munkkiniemeen, jonne Ramsayt ja Steniukset olivat vuonna 1897 perustaneet ruotsinkielisen kansakoulun. Hankalat kulkuyhteydet ja oppivelvollisuuden puuttuminen merkitsivät sitä, että koulunkäyntiä korvattiin jo varhaisessa vaiheessa kotiopetuksella. Wilhelm Wavulin olikin jo 1800-luvun lopulla järjestänyt kartanon tiloihin tilapäisen opinahjon. Tarve omalle, laajemmalle koululle kuitenkin kasvoi, ja vuonna 1913 aloitti nuorisoseuran talossa toimintansa Lauttasaaren ruotsinkielinen yksityiskoulu. Oppivelvollisuuden tulo vuonna 1921 pakotti kaikki nuoret koulun penkille, mutta suomenkieliselle alakoululle ei saaressa vielä ollut riittävästi oppilaita. Vuonna 1928 asukasmäärä oli kasvanut niin paljon, että uusi suomenkielinen kunnallinen alakansakoulu perustettiin. Vuonna 1930 sekä suomalaisen että ruotsalaisen koulun käyttöön saatiin uusi nykyisellä Pajalahdentielle valmistunut koulurakennus. Kahden vuoden päästä tiloihin sijoitettiin myös lastentarha ja kirjasto. Pian kävi selväksi, että oppilasmäärän voimakas kasvu tarkoitti kuudesta varsinaisesta luokkahuoneesta koostuneessa koulussa tilanahtautta. Väliaikaisratkaisuista ja suuresta luokkakoosta tuli arkipäivää. Vasta suurten ikäluokkien aloittaessa koulutaivaltaan vuonna 1955 valmistui Myllykalliolle toinen koulurakennus.

Kuva: Holger Degermanin kuvakokolema, Lauttasaari-Seura.
Ihmiset ja yhteisö

post

1928 – Rafael Wardi

Lähetetty by

Lielahden rannan Hevoshaassa varttunut paljasjalkainen lauttasaarelainen Rafael Wardi (alun perin Waprinsky) oli kouluikäisenä kuin kuka tahansa huvilayhteisön lapsi. Täysin tavallinen ei hänen taustansa kuitenkaan ollut. Perhe oli hyvin kansainvälinen: isän suku oli kotoisin Valko-Venäjältä ja äidin Liettuasta. Kotikielenä puhuttiin suomea, ruotsia, venäjää, jiddishiä ja hivenen hepreaakin. Taiteellisilta lahjoiltaankin hän oli poikkeuksellinen, ja jo nuorena hän ammensi lisätietoutta taideopetuksesta. ABC-piirustuskoulun yliopettaja Unto Pusan opastavat neuvot houkuttivat piirtämisestä kiinnostunutta nuorta koululaista maalaustaiteen pariin. Kirjekoulun kirjeet sinkoilivat tulisieluisen opettajan ja oppimishaluisen pojan välillä. Taidot kehittyvät ja kiinnostus kasvoi. Myös toinen Prisma-ryhmän modernisti, Sam Vanni rohkaisi Wardia tarttumaan ennakkoluulottomasti tutkimattomiin aiheisiin. Hänestä tuli pian vasta 13-vuotiaan taitelijanalun epävirallinen mentori. Lahjakkuus ei kuitenkaan automaattisesti tarkoittanut sitä, että harrastuksesta oli ammatiksi. Pitkään Wardi suunnittelikin hakeutumista tekstiili-insinööriksi.

Sodan jälkeen Wardien elämä muuttui. Isä oli kuollut potkukelkkaonnettomuudessa Rafaelin ollessa 5-vuotias. Yksihuoltajaksi joutuneen äitinsä Rafael menetti 17-vuotiaana. Samalla perhe hajosi: veli muutti Tanskaan ja sisar Turkuun. Rafael aloitti hopeasepän opinnot, mutta haaveet taidemaalarin urasta veivät kuitenkin lopulta voiton. Wardi tie kulki ensin Taideakatemiaan ja myöhemmin myös Vapaaseen taidekouluun ja Taideteolliseen keskuskouluun. Myös huvilayhteisö oli muutostilassa. Kerrostalot nielivät puutaloja, ja hevoshakakin kaavoitettiin uudisrakentamiseen. Wardi jäi kuitenkin aloilleen. Hän muutti vuonna 1953 huvilan paikalle valmistuneeseen kerrostaloon Ruukinlahdentielle. Talosta tuli pian varsinainen taiteilijayhteisö: saman katon alla asuivat Lasse Heikkilä sekä Paavo Haavikko ja Marja-Liisa Vartio.

Rafael Wardin taiteilijanurasta tuli menestys. Hänet on valittu vuoden taiteilijaksi vuonna 1984 sekä palkittu valtion kuvataidepalkinnolla vuonna 1986 ja Pro Finlandialla 1973. Vuonna 2002 Wardi teki presidentti Tarja Halosen virallisen muotokuvan. Yli 70-vuoden aikana Wardi on kokeillut useita eri tyylejä. Alkukauden abstraktisten sommitelmien rinnalle tuli myöhemmin realistisempia sävyjä. Erityisen kuuluisa Wardi on värikylläisistä öljymaalauksista, johon taidokas keltaisen käyttö tuo vangoghmaisen vaikutelman. Omien töidensä ohella Wardi on toiminut myös opettajana Suomen Taideakatemiassa ja Taideteollisessa korkeakoulussa. Suomalaisessa taideterapiassa hän on ollut kiistaton uranuurtajia.

Kuva: Rafael Wardi vuonna 1963. Wikipedia.
Ihmiset ja yhteisö

post

1928 – Lauttasaaren Pyrintö

Lähetetty by

Suomelle menestyksekkäiden Amsterdamin olympialaisten innoittamana myös Lauttasaareen perus-tettiin oma urheiluun keskittynyt yhdistys – voimistelu- ja urheiluseura Pyrintö. Toiminta käynnistyi suotuisissa merkeissä, kun Julius Tallberg lahjoitti seuralle oman Pyrkän kentän. Pyrinnön laajasta lajikirjosta yleisurheilu oli menestyksekkäintä kansallisilla kilpakentillä. Seura piti hallussaan seurajoukkueiden Suomen ennätystä 4×100 metrin viestijuoksussa vuosien 1959–1968 välisen ajan. Juoksijoista Börje Strand vei lisäksi viestiä Suomen 4×400 metrin maajoukkueessa Rooman olym-pialaisissa vuonna 1960 sekä EM-kisoissa Tukholmassa vuonna 1958 ja Belgradissa vuonna 1962. Lisäksi Strand sivusi Voitto Hellstenin 100 metrin Suomen ennätystä vuonna 1959. Pauli Ny teki saman 200 metrillä vuoden 1963 Kalevan kisoissa. Muita aikakauden kuuluisuuksia olivat sei-väshyppääjät Risto Ankio, Yrjö Askolin ja Sakari Orkamo sekä pituushyppääjä Reino Valkama. 1960-luvun mestaruushumun jälkeen menestys hiipui nopeasti, ja lähes kolmenkymmenen Suomen mestaruuden seura paneutui enemmän ruohonjuuritason liikuntatyöhön. Nykyään seura tarjoaa monipuolista liikuntaa niin aikuisille kuin lapsille. Perinteiset lasten olympialaiset uudistetulla Pyrkän kentällä on kesäisin suosittu perhetapahtuma.

Kuva: Lauttasaari-Seura.
Ihmiset ja yhteisö

post

1927 – Kahvilakioski Mutteri

Lähetetty by

Vuonna 1927 Lauttasaaren höyrylaivasataman yhteyteen rakennettiin kuusisivuinen mutterin muotoinen kahvila, jossa matkalaiset saattoivat nauttia juomia ja lämpimäisiä Drumsö-lauttaa odotellessa. Siellä myytiin myös lauttalippuja. Sillan myötä satama katosi, mutta Mutteri jäi paikoilleen. Vuonna 1945 Lauttasaaren säätiön hankkiessa tonttia toimitilalleen Mutteri siirtyi kaupanteossa säätiön haltuun.

Kuva: Lauttasaaren säätiö. Keskustelu kioskin tarpeellisuudesta kävi kiivaana varsinkin 1990-luvulla. Se oli ajan myötä rapistunut ja sen perinpohjainen kunnostus tiedettiin kalliiksi urakaksi. Vuonna 1995 rakennusta hallinnoinut Lauttasaaren Säätiö myi kahvilan Helsingin vanhusten palvelukotiyhdistykselle, joka suun-nitteli talon rakentamista tontin alueelle. Asemakaavassa suojelluksi merkitty kioski kuitenkin säilyi ja se lopulta ehostettiin entiselleen vuonna 1998.
Ihmiset ja yhteisö

post

1921 – Ola Fogelberg

Lähetetty by

Ola Fogelberg eli tuttavallisemmin Fogeli on yksi Lauttasaaren historian mielenkiintoisimmista hahmoista. 1920-luvun alussa Oulunkylästä Lauttasaareen suunnittelemaansa Villa Havsvikiin (nykyään Pajalahdentie 13) muuttanut Fogeli asui saarella lähes koko loppuelämänsä ja oli monella tapaa osallisena yhteisön elämässä. Hän oli todellinen monitaituri – saaren oma Leonardo da Vinci. Ennen Lauttasaareen tuloaan ”Fogeli från Ogeli” oli ehtinyt voittaa Suomen mestaruuden 1000 metrin juoksussa ja pitää hallussaan sekä 800 metrin että 1000 metrin Suomen ennätyksiä. Uransa aikana hän ehti toimia myös keksijänä, seikkailumatkailijana, Pariisin taideopiskelijana, Suomen mainostoiminnan ja animaatioelokuvan uranuurtajana, pääministeri Väinö Tannerin turvamiehenä, Työväen Urheiluliiton ylitulkkina, Elannon mainos- ja palopäällikkönä, Lauttasaaren VPK:n puheenjohtajana, Lauttasaaren taajaväkisen yhdyskunnan valtuuston jäsenenä sekä Lauttasaaren Pyrinnön tilintarkastajana.

Maankuuluksi Fogeli tuli kuitenkin piirustustensa kautta. Yhdessä Jalmari Finnen kanssa toteutettu Janne Ankkanen oli Suomen ensimmäinen jatkotarinana julkaistu sarjakuva. Sitä julkaistiin muutaman kuukauden ajan ennen sisällissodan puhkeamista. Äkkipikainen Ankka muistutti piirtäjänsäkin mukaan kovasti erästä Walt Disneyn myöhemmin tunnetuksi tekemää ankkaa. Tunnetuin Fogelin hahmoista syntyi kuitenkin vuonna 1925, kun Kuluttajain Lehti ryhtyi julkaisemaan Pekka Puupäätä. Suomalaisuuden antisankarin tarina oli aikansa ilmiö: sarjakuva ilmestyi lehdessä yli 25 vuoden ja 1200 jakson ajan. Suosion ollessa suurimmillaan 1940-1950-luvun vaihteessa Pekka Puupää –piirrosalbumeja myytiin lähes 70 000 kappaletta vuodessa. Fogelin tuottoisa aika päättyi lopulta syöpään vuonna 1952. Pekan menestys ei kuitenkaan päättynyt: se siirtyi valkokankaalle.

Kuva: Fogelin omakuva Clara Tallbergin onnittelukortista. Holger Degermannin postikorttikokoelma, Lauttasaaren säätiö.
Ihmiset ja yhteisö

post

1919 – Salakuljettajien Lauttasaari

Lähetetty by

Sisällissota repi yhteiskunnan kahtia. Veriseksi yltyneen välienselvittelyn tauottua yhä jäytävää eripuraa pyrittiin lieventämään mittavilla sosiaalipoliittisilla uudistuksilla: torpparilaki ja maan-lunastuslaki paransivat tilattoman väestön toimeentulo-ongelmia, työaikalaki toi helpotusta teolli-suustyöväen oloihin, oppivelvollisuuslaki vei kaikki lapset kouluun ja uskonnonvapauslaki mahdollisti erilaiset maailmankatsomukset. Huvilayhteisön elämään vaikutti kuitenkin voimakkaimmin vuonna 1919 voimaan tullut kieltolaki. Alkoholin vähittäismyynnin, valmistamisen ja maahantuonnin kieltämisen uskottiin taltuttavan väestöä riivanneen ”viinanpirun” ja vapauttavan rahvaan sivistystason kaikista kuristavista esteistä. Lopputulos oli kuitenkin kaikkea muuta kuin toivottu. Kansan jano ei sammunut eikä alkoholituotteiden kysyntä rajoituksista huolimatta ottanut hiipuakseen. Laillisten keinojen kitkeminen synnytti ainoastaan uuden ja kukoistavan rikollisuuden haaran – salakuljetuksen.

Viinan hankintaan varmin tapa oli suunnata rannikolta merelle ja kohti etelää. Suomalaiset salakul-jettajat saattoivat täydentää varastojaan joko ostamalla tuotteita varta vasten aluevesirajojen ulko-puolelle ankkuroituneista pirtulaivoista tai lähtemällä itse viinanhakureissulle Viroon. Salakuljetuksen kuumimpaan aikaan elokuussa 1929 suuret pirtulaivat olivat varanneet lähes 4 miljoonan litraa viinaa pelkästään suomalaisien viinatrokarien tarpeisiin. Tehokas jakelu takasi sen, että spriitä riitti lähes entiseen tapaan: pirtuetsivien haaviin jäi vain kymmenesosa myyntiin tarkoitetusta saaliista. Aluksi salakuljettajat selvisivät lainvalvojien ulottumattomiin yksinkertaisesti nopeampien veneidensä ansioista. Kun pakomatka ei kuitenkaan aina ollut mahdollista, virkavallan väistelystä tehtiin melkoista taidetta. Joskus juomakanistereita jouduttiin kiinnijäämisen pelossa heittämään me-reen, mutta usein epätoivottuja kohtaamisia varten oli kehitelty ovelia piiloja, harhautusoperaatioita ja monimutkaisia peitetarinoita. Toisinaan jouduttiin jopa aseellisiin tulitaisteluihin, joissa ei kuolonuhreiltakaan vältytty.

Pirtulastin saaminen rantaan ilman suurta huomiota vaati riittävän rauhallisen ja syrjäisen sataman, mutta vastaavasti tuotteiden myynnin kannalta laajojen markkinoiden läheisyys houkutti. Myös puhelinyhteydet olivat lähes välttämättömät. Lauttasaari tarjosi kaikki nämä edut, kun salakuljettajat valitsivat hämärätoimilleen otollista paikkaa. Alueella kerrotaankin toimineen enimmillään hieman yli kolmekymmentä päätoimista pirtuisäntää, jotka huolsivat pääkaupungin lukuisia salakapakoita ja palvelivat yksittäisiä ostajia. Janoiset oppivat tuntemaan Lauttasaaren ”Pikku-Virona”, joka oli aina auki.

Kuva: A. Rönnberg, HKM.
Ihmiset ja yhteisö

post

1917 – Drumsö Skyddskår

Lähetetty by

Ensimmäisen maailmansodan heikko sotamenestys, massiiviset miestappiot, pahentunut inflaatio ja kiihtynyt elintarvikepula johtivat jo pitkään epäsuosiossa olleen tsaarinvallan kaatumiseen Venäjällä helmikuussa 1917. Epävarmuus heijastui välittömästi myös Suomen suuriruhtinaskuntaan. Kun Venäjän väliaikainen hallitus ei riittävän nopeasti kyennyt kääntämään kurssia, kommunistit jatkoivat vallankumousten sarjaa ja ottivat vallan käsiinsä jo saman vuoden lokakuussa. Tämä viimeistään johti siihen, että valtiollinen järjestelmä romahti Suomessakin. Maassa ollut venäläinen sotaväki demoralisoitui ja radikalisoitui. Maan oma poliisikin menetti toimivaltansa ja kadotti otteen järjestyksenpitoon. Alkoi kilpailu valtatyhjiön täyttämisestä. Jo suurlakon aikana 1905 oli oltu vastaavassa tilanteessa. Tuolloin syntyivät oikeiston suojeluskunnat ja vasemmiston punakaartit. Nytkin samat voimat aloittivat järjestäytymisen. Pinnan alla jäytänyt eripura odotti roihahtamistaan.

Tässä yhteydessä myös Lauttasaareen perustettiin suojeluskunta: Drumsö Skyddskår. Sisällissodan aikana Lauttasaari oli verrattain rauhallinen paikka. Vaikka kaupunki oli periaatteessa punaisten hallussa, saari pysyi huvilayhdyskunta asukkaiden sosio-ekonomisen taustan mukaisesti valkoisena läpi sota-ajan. Suojeluskuntalaisten tehtävänä olikin lähinnä valvoa saareen suuntautunutta liikennettä. Lokakuussa 1931 Lauttasaaressa aloitti toimintansa Drumsö Marin Skyddsår ja vuonna 1940 Lauttasaaren Suojeluskunta.

Kuva: Suojeluskuntalainen Johan (Jutte) Strömsholm vahdissa lautan lippukioskin edessä toukokuussa 1918. Johan ja Nils Strömsholmin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.
Ihmiset ja yhteisö

post

1916 – Lauttasaaren VPK

Lähetetty by

Kansalaisyhteiskunnan läpimurto oli edellisen vuosisadan lopulla käynnistynyt pitkälti vapaaehtoisuuteen perustuneiden palosammutuskuntien toiminnasta. Harvaan asutussa Lauttasaaressa järjestäytyneelle yhteistyölle ei kuitenkaan ollut pitkään tarvetta. Tilanne muuttui kuitenkin pian 1900-luvun alussa. Saaren väkimäärän kasvu lisäsi huvilarakennusten määrää ja tihensi asuntokantaa. Samalla puutalojen ikävä seuralainen tuli pääsi yhä useammin raivoamaan vapaana. Kun apua kaupungin palokunnalta ei hankalien etäisyyksienkään vuoksi voinut apua odottaa, päätettiin Lauttasaareen perustaa oma vapaapalokunta maaliskuussa 1916. Järjestelmällisine harjoituksineen ja yhtenäi-sine asusteineen palokunta näkyi saaren elämässä välittömästi. Omaan rakennukseen yhdistys muutti kuitenkin vasta vuonna 1928, kun kauppaneuvos Tallbergin lahjoittamalle maalle aivan keskustan läheisyyteen rakennettiin tilava puutalo. Ajan tapaan VPK toimi myös monenlaisen vapaa-ajanvieton keskipisteenä. Erittäin suosituiksi muodostuivat palokunnan harjoituskentällä, Isokaaren alkupäässä, järjestetyt kesäjuhlat, jossa sekä saarelaiset että kaupungin nuoriso kerääntyivät tanssimaan ja ottamaan osaa erilaisiin leikkimielisiin kilpailuihin. VPK:ssa toimi myös oma naisosasto. Vuonna 1965 VPK sai uuden rakennuksen Tallbergin puistotie 10:stä aivan vanhan puutalon naapurista.

Kuva: Holger Degermanin kuvakokoelma, Lauttasaari-Seura.
Ihmiset ja yhteisö